Olen ollut ”yksin” nyt 3 kuukautta. Parhaat ystäväni lakkasivat olemasta kanssani. Tai oikeastaan juttelimme tästä yhdessä ja sovimme tapaavamme havemmin. Mutta siis minulle ei jäänyt ketään läheistä ystävää, tai edes ihmistä jonka kanssa vietttää vapaa-aikaa. Koulussa minulla on paljon kavereita, silllä olen hyvin sosiaalinen, mutta kukaan heistä ei oikein tunnu olevan minun laiseni. Esimerkiksi kun kerron jonkun mielestäni hauskan jutun, he saattavat vain katso ihmeissään, että mikä tuossa nyt muka oli hauskaa. Tunnen itseni yksinäiseksi, vaikka minulla on näitä kavereita ympärilläni. En vain pidä heidän seurassaan olemisesta. Olen parhaani mukaan tutustunut uusiin ihmisiin, jotta löytäisin sen ”oikean” porukan. Sellaista ei vain tunnu olevan. Joka päivä kun tulen koulusta kotiin, teen samat asiat, mitä teen joka päivä. Sitten tulee se aika päivästä kun alkaa ahdistaa. Ei ole MITÄÄN tekemistä, sillä kaikki on jo tehty. Istun vain ja odotan. Mitä muka pitäisi tehdä? Usein lähden vain ulos ja kävelen, mutta eipä se juurikaan helpota oloani. Pelkään kohta olevani siinä pisteessä, etten enää jaksakkaan tehdä mitään. Minulla ei ole myöskään ketään kelle kertoa murheistani. Olo on vain niin hirveä ja tuntuu, että olen vankina omassa kodissani ja elämässäni.
Moi!
On itselläkin tullut välillä toi fiilis kun olen sosiaalinen ja puhun monille ihmisille, mutta minulla on aina ollut pari, kolme sellaista lähintä ystävää niin en ole ollut oikeasti yksin pitkään.
Sanot olevasi sosiaalinen niin se ei ole sinulle varmaan ongelma mennä vain rohkeasti uusille ihmisille puhumaan ja kannattaa mennä myös paikkoihin joissa tapaa uusia ihmisiä esim. nuorisotila tai jotain vastaavaa.
Ja jos tuntuu siltä, että rutiini ahdistaa niin riko ne rutiinit.Ja alota vaikka uusi harrastus sielläkin tapaa uusia ihmisiä. Ja jos harrasta jo jotain vaihda vaikka seuraa.
Kyllä se ”oikea” kaveri tai porukka jossain on, se pitää vaan löytää.
Tsemppiä! ;)
Tiedän yksinäisyyden tunteen liiankin hyvin. Kolmannella luokalla alkoi koulukiusaaminen, joka teki minusta lähes mykän. Kiusaamista ei enää ole kuitenkaan ollut pitkiin aikoihin. Kiusaamisen ja 1-2 luokkien jälkeen minulla ei ole ollut ketään kaveria ja olin 3-5luokat ns.yksin. Seuranani oli vain pikkusiskoni. Nykyäänkin olen se kuuntelija, seuraan tunkeutuja, jota ei kutsuta mukaan mutta jonka läsnäolo ei kuitenkaan haittaa ketään. Tarvitsen seuraa, sillä en kestä yksinäisyyttä. Olen ehkä ollut lähellä löytää ne ”oikeat” henkilöt, joiden kanssa voisin jutella asioista, jotka minuakin kiinnostavat. Minulta kuitenkin puuttuu puhumisen taito, enkä uskalla mennä mukaan, vaan odotan heidän tekevän aloitteen. Vapaa-ajallani en koskaan odotakaan olevani kenenkään kanssa, sillä kuljen bussilla, enkä tunne ketään, jonka kanssa tahtoisin olla. Kotona vetäydyn huoneeseeni opiskelemaan tai katsomaan animea, joka kelpaa minulle hyvin.
Toivon, että sinäkin löydät ne ”oikeat”. Mieti, mistä pidät ja mistä et pidä, millaisia ihmisiä kaipaat lähellesi, mikä on intohimosi. Voit yrittää löytää kaltaistasi, kun tiedät millaisia sisäisiä piirteitä kaipaat ihmisistä.
