Eli mä oon 14 vuotias tyttö ja oon menos kasille. Mul on ongelmii jotka tuntuu vaan pahenevan koko ajan, vaik yrittäisinki tehä asioille jotain.
Mä oon aina ollu silleen erilainen, mut ennen 4. luokan kiusaamistapausta mä en välittäny tai silleen negatiivisesti huomannu sitä. Nelosel siis selvis et meijän luokkalaiset tytöt oli säännöllisesti ja ”järjestelmällisesti” puhunu must pahaa selän takana. Mä oon kerrannu näit asioit paljon, myös sen kaverin kaa joka tän jutun mulle paljasti. Mä oon aina ollu fiksu ja tosi hyvä koulus. Matikassa mä käyn nyt lukion kirjaa ja oon aina ollu muita kaks vuotta edellä (eskarista lähtien). Viime lukukauden keskiarvoki mul oli 9.9. Mä olin sillo myös fyysisessä kehityksessä niitä aika paljon edellä. Nää asiat kai sit ärsytti niit ihan hirveesti ja sit se ajautu siihen.
Tätä tapausta ei koskaan käsitelty kunnolla. Sillonen luokanvalvoja vaan käski niitten kaikkien pyytää mult anteeks ja jätti sen siihen. Mut sen jälkee mä oon pikkuhiljaa menny lukkoon ja vetäytyny omaan kuoreen. Mä yritän ihan liikaa pukeutua, puhua ja olla ku muut. Mua itteeni häiritsee tää mun lukkiutuneita tapoja nöyristelevä asenne ihan kauheesti.
Jo pienestä pitäen mul on ollu sellasii asenteita, et jos mä jonkun omasta näkökulmasta huonoon lopputulokseen päättyneen riidan jälkeen vahingoitan itteeni, ni mä jotenki pystyisin kostaa sen ”häviön”. [osa tekstistä poistettu]
Mun vanhemmat on must tosi taitavia käsitteleen tämmösii asioita. Mua kohtaan on ollu myös kaks suppeempaa kiusaamistapausta, joissa molemmissa äiti osallistu siihen selvittelyyn tosi agressiivisesti ja välittävästi.
Enää mua ei kiusata. Mut mä silti huomaa, et mä en kuulu mihinkää luokan klikkeihin. Mä oon lähes aina se joka jää paritehtävissä ilman paria ja jonka mielipidettä ei kysytä ryhmiä muodostettaessa. Mä en kuulu ees vähiten arvostettuihin ryhmiin, mut silti mua arvostetaan yleisesti enemmän ku niit vähiten arvostettuja ryhmiä. Mä en oikeen tiiä mun ”paikkaa” meiän luokas… (Mä oon semmoses koulus, mis peruskoulust mennään suoraan yläasteelle, eikä sinne luokalle oteta ketää muuta pyrkijää, eli oon ollu luokkalaisten kanssa kolmosest asti (ku pyrin sinne))
Mul on jonki verran kavereita, mut ei ketään semmost oikeesti hyvää ystävää jolle vois kertoo ihan mitä tahansa. Mä en oo myöskään koskaan ihastunu sillai ”oikeesti” ja vakavasti ja must tuntuu et mus on jotain vikana.
Mä oon keskittyny vaan kovasti kouluun ja ajatellu, et sit ne ongelmat unohtuu.
Seiskan syksyllä asiat sitten suistu ihan totaalisesti. Mä olin ollu liian pitkään omassa kuoressani. Mun eka masennusjakso kesti kaks kuukautta. [osa tekstistä poistettu] Mä tunsin et vaellan ja uin jossain tyhjyydes mis kukaan ei välitä.
Jouluun mennessä se masennus lieveni, mut jatku kuitenkin. [osa tekstistä poistettu] Mä oon yrittäny lopettaa sitä ja välillä oon onnistunu jättään sen väliin.
Mun äidil ja isosiskol (kaks vuotta vanhempi) on ollu myös masennusta. Äiti käyttää masennuslääkkeitä. [osa tekstistä poistettu]
Mä oon kertonu näist asioist kahelle mun ei kauheen hyvälle kaverille, vaik tiiän et ne ei pidä sitä ”salaisuutta”. Mä toivonki et ne kertois jollekki. Ne molemmat suositteli mun mennä koulun psykologille, mut mä en jotenki uskalla. Must tuntuu et se ois kauheen noloo jos joku näkis mun menevän sinne. Enkä tiiä miten hitossa alottaisin asioitten kertomisen. Oon kuitenki harkinnu et voisin lähettää sille sähköpostii tai jotain.
Myös mun nykyinen luokanvalvoja tietää. Se sai tietää vähä vahingossa, ku vanheimpainvartis se kysy, et kuinka menee ja mä vaan rupesin itkeen. Myöhemmin ku se tapas mut ja mun perheen ni se sano, et se on jutellu sen psykologin kaa ja et se psykologi haluais tavata mut.
[osa tekstistä poistettu]
Tänä kesänä mun vanhemmat sai mut kiinni [osa tekstistä poistettu] Ne suuttu ihan kauheesti ja sano et lähettää mut jonnekki hoitoon. Se tuntu tosi hyvältä [osa tekstistä poistettu] Sen mä kuitenkin sain lopetettua. Mä oikeesti toivon, et ne hankkii mulle jotain ammattiapua, koska mä en ite uskalla sitä hakea.
Mun siskol ja mul on tosi huonot välit. [osa tekstistä poistettu] Mut kirjottaminen auttaa mua! Väillä mul on semmonen outo olo, et en voi kirjottaa taroeeks tunteellisesti ja moderneja kuvauksia käyttäen jos pääsen eroon täst masennuksest. Mut must tuntuu et se masennus pilaa mun tulevaisuuden jos mä en konkreettisesti hanki apua.
Hei,
viestisi kirjoittamisesta on nyt jo tovi aikaa, mutta onpa hienoa, että päätit purkaa ajatuksiasi ja tuntojasi tänne! Olet fiksu nuori ja ymmärrät, että tarvitset apua. Avun hakeminen ei ole aina helppoa, joskus jopa mahdottoman tuntuista, mutta AINA kannattavaa. Aina silloin, kun oma olo on oikeasti tosi huono, kuten sinulla kuuluisi olevan. Olet nuori, kuten sanottu FIKSU, ja sinulla on koko elämä edessäsi. Elämällä on paljon annettavaa sinulle ja sinulla elämälle ja maailmalle. Olet myös ainutlaatuinen yksilö tämän maan päällä ja siksikin niin kovin arvokas.
Kiusaaminen ja oman paikan löytämättä jättäminen muiden joukossa, on miltei poikkeuksetta satuttavaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sinussa olisi vikaa. Tunteen tasolla tuota tosiasiaa voi olla vaikea sisäistää, jos vuodesta toiseen kokee olevansa syrjitty/ulkopuolinen/haukkujen kohde. Kipeistä kokemuksista voi kuitenkin päästä eteenpäin, kun niistä puhuu ja niitä pohtii jonkun luotettavan ihmisen kanssa. On toki muitakin hyviä keinoja purkaa ja käsitellä pahaa oloa, esimerkiksi kirjoittaminen tai maalaaminen.. jokaisella on omat keinonsa, mutta puhuminen tunnetusti auttaa ja silloin, kun paha oloa on kasaantunut iso määrä ja alkaa oireilla itselle tai muille vahingollisella tavalla, on tärkeää saada myös ulkopuolista (ammatti)apua.
Itsesi satuttaminen on tosi huolestuttavaa ja koska koet, että halu siihen sekä teot ovat menneet koko ajan pahempaan suuntaan, on erityisen tärkeää ja välttämätöntäkin, että saisit jollain keinolla apua pikimmiten. Minusta on huojentavaa kuulla, että haluat sitä itsekin, muttet vain tiedä, miten sitä uskaltaisit hakea. Se on jo tärkeä ensimmäinen askel, että olet miettinyt avun hakemista/saamista ja olisit sitä valmis vastaanottamaan! Ehkä olet jo hakenutkin/saanutkin?
Jos tilanne on kuitenkin edelleen sama, kuin viestiä kirjoittaessasi, niin ehdottaisin, että lähestyisit vanhempiasi/äitiäsi, jotka ovat tukeneet sinua aiemminkin. He ovat puolellasi, rakastavat sinua ja haluavat parastasi! Huonossa olossa tai avun hakemisessa ei ole mitään hävettävää. Paha olo ei ole sinun syytäsi.
Mitä ajattelet siitä, jos ottaisit asian puheeksi äitisi kanssa tai kirjoittaisit hänelle kirjeen, kuten kirjoitit tännekin? Kerroit, että kirjoittaminen myös helpottaa, joten minusta se kuulostaisi hyvältä vaihtoehdolta avata sisintäsi.
Toinen vaihtoehto olisi se, minkä itsekin mainitsit, eli suoraan koulupsykologille sähköpostiviestin lähettäminen. Se on loistava idea ja saisit ensin lähestyä häntäkin muutoin, kuin kasvotusten.
Toivon, että puhut jommallekummalle tai jollekin aikuiselle mahdollisimman rehellisesti olostasi pian! On kyse sinun elämästäsi ja terveydestäsi, joten ei tulisi aikailla. Olisi mukava kuulla, mitä mietit ja miten jatkossa.. Kovasti tsemppiä!!! Täällä pidetään peukut pystyssä ja lähetetään sinulle uskoa ja toivoa paremmasta olosta!