Tää on aika hankala selittää, mutta kun mä meen iltasin nukkumaan niin mä luon itelleni jotain fantasioita, tyyliin jostain leffasta kirjasta tai muuten vaan hyvän näkösestä jätkästä (olen siis tyttö 16w)
Mä niiku kuvittelen nukkuvani nitten vieressä ja ne kertoo kuikna ihana mä oon ja halaa… Se on ihanaa (mulla kun on hyvä mielikuvitus :D ))
Musta on alkanu tuntua että mua ei kiinnosta enää ollenkaan oikeat ihmiset mä rakastan mun mielikuvituksen tuottamia miehiä..
mulla on hirmu likanen ja epänormaali olo tän takii… ja musta toi tekstikin on likasta.. mutta musta vaan tuntuu että mä en voi tavottaa onnea kuin pääni sisällä,.. Mutta sehän on totta, ei kukaan voi olla täydellisen onnellinen.. vai voiko..
mutta onko normaalia jäädä jumiin omaan päähänsä :/
Missä vaiheessa pitäs oikeesti huolestua ja hakea apua?
Itekkin oon tehnyt tuota iltaisin, mutta se jäi vähemmälle kun mun mielikuvitus ei riittänyt ja sain poikkiksen.. (: Eli et ole ainut (: Tosin mulla oli lähinnä niinkun lähipiiristä, mutta ei siinä oo kovin suurta eroa.
Mustakin tuntui sillon, että tää on outoa ja mulle vahingollista, kun ei ne oikeasti ole musta millään tavalla kiinnostuneita. Tuon ajatuksen takia ne sitten oikeestaan lopahtiki. Ei siinä mun mielestä oo mitään vikaa, senkun haaveilet vaan (: Mutta sitten jos alkaa muu elämä jäämään taka-alalle, ja haluat vain koko ajan haaveilemaan, koita vähentää sitä ja jos ei onnistu niin kertoa jollekulle joka kuuntelee.
Mutta musta toi ei oo vaarallista (:
se on täysin normaalia! mäkin teen aika samanlailla! paitsi et mä kyl himoitsen naisia, en miehiä.
Sun kannattaa huolestua vasta sitten kun jos sä et osaa enää edes olla kavereitten kaa. :)
Toi on ihan normaali juttu, voisin jopa väittää että jokaisella tytöllä ainakin on ollut joku fantasia mielessä kun menee nukkumaan ja varmasti monella pojallakin, tosta kannattaa huolestua vasta kun se alkaa haitata koulua, harrastuksia ja kavereiden näkemistä, eikä se ole paha juttu jos ei jokaisen pojan perään kuolaa..
Jos tulee jotain ongelmia ton asian suhteen, psykoloi, terkkari, kuraattori ja muut aikuiset ja kaverit on hyvä apu.
Mutta minun huomion heräti se että sä sanoit tota sun teksitä likaseksi (Vai tulkitsinko väärin?) Mä en löydä mitään likasta tuosta asiasta halaaminen ja ihanuuden kertominen siinä ei ole mitään pahaa, vai tuliko se tunne siitä että se olet sinä joka tuon mielikuvan tekee? Oli niin tai näin se ei ole likaista touhua.
Toi juttu menee melkein samaan kastiin itseyydytyksen kanssa, ja varmasti tuosta tulee ainakin henkistä itsetyydytystä.
Asia on vaiettu, hiljaa hyväksytty ja täysin normaalia, ei mitään pahaa. OLET NORMAALI!
Hei,
hyvä, että olet uskaltautunut puhumaan masentuneesta olostasi aikuisille. Oletko jo pitkään käynyt juttelemassa vai oletko jutellut esimerkiksi läheisillesi (kotona vanhemmille..) ? Usein olon paraneminen vaatii aikaa, varsinkin jos kyse on masennuksesta eikä vain hetkittäisestä mielipahasta.
Olisiko sinun mahdollista tavata myös lääkäriä, jos et ole jo tavannut? Kannustan sinua ehdottomasti jatkamaan puhumista myös niille aikuisille, jotka jo tietävät pahasta olostasi. Ja heille kannattaa myös kertoa täysin rehellisesti, millaisia synkkiä ajatuksia mielessäsi pyörii ja sekin, ettet koe puhumisesta olevan apua.
Yritä myös tehdä asioita, joista koet pientäkin iloa. Onko sinulla ystäviä, keiden kanssa voisit jutella kaikenlaista, tehdä kivoja juttuja, herkutella..? Mitkä ovat niitä asioita, joista itse tykkäät – lukeminen, kirjoittaminen, hyvät tv-sarjat, elokuvat..? Pidä itsestäsi huolta!
Luota siihen, että aika ja avun vastaanottaminen auttavat sinua kohti parempaa oloa. Tsemppiä kovasti!
Heippa!
Olet tosiaankin selättänyt isot haasteet elämässäsi jo nuorella iällä. Varmasti nykyiseen oloosikin löytyy apua ja pystyt selättämään myös nämä haasteet!
On vaikea sanoa, mistä univaikeudet ja kohtaukset aiheutuvat. Varmasti lääkäri osaa vastata kysymykseesi parhaiten. Mietinkin, että oliko sinulla aiemmin jokin hoitotaho? Olisiko sinun mahdollista kääntyä sen puoleen nytkin? Tuo määrä unta, jonka olet viimeisen viikon aikana saanut, on tuskallisen vähän. Ajattelen, että siihen olisi tärkeää saada apua pikimmiten.
On hyvä, että olet jonkun verran pystynyt puhumaan äitisi kanssa noista kohtauksista. Ajatteletko, että hän huolestuisi, jos sinä juttelisit enemmänkin viime aikaisesta olostasi? Kannustaisin sinua juttelemaan avoimesti äidillesi ja pyytämään häntä varaamaan sinulle ajan lääkärille, mutta – jos et missään nimessä halua kertoa äidillesi/vanhemmillesi, niin on toki mahdollista, että varaat ajan itsekin omasta terveyskeskuksestasi tai sieltä, josta mahdollisesti olet saanut apua aiemminkin. Jos saisit pitemmän hoitosuhteen jonnekin, en osaa varmaksi sanoa, että sieltä ei edellytettäisi yhteistyötä vanhempiesi kanssa. Tiedän kuitenkin, että monella nuorella on hoitokontakti ilman vanhempien osallistumista tai edes tietämystä. Jos kerrot ja perustelet hoitavalle taholle, miksi et halua vanhempiesi tietävän ja he näkevät, että sinun olisi tärkeää saada apua/hoitoa, niin uskoisin, ettei se olisi este.
Toivottavasti saat pian nukuttua ja olosi lähtee paranemaan!
Voimia ja mahdollisimman hyvää kesän jatkoa!
Mainitsot kuolemanpelon etkä pysty nukahtamaan kun ajattelet sitä? Heitän nyt aivan hatusta mutta onko niin että pelkäät nukahtavasi ilman että heräät enää? Itselläni oli aikanaan pienempänä semmoinen pelko että nukahdan ja kuolen nukkuessani niin etten edes tiedä hävinneeni maailmasta. Halusin (ja haluan vieläkin) kuolla niin että olen tietoinen siitä että se tapahtuu ja siksi pelkäsin öitä ja nukkumista. Ei se ollut pimeä tai mikään vastaava vaan se ajatus loputtomasta tiedottomuudesta joka vaivasi…
En tiedä osuuko tuo lähellekkään sitä mistä sinä puhuit mutta sen verran voin sanoa että se todennäköisesto hälvenee ajan kanssa. :)