Pistin viestin toiseenkin keskustelupaikkaan, mutta laitetaan tännekin, jotta maksimoin saamani huomion määrän. ;)
———————————————————–
Juu tää elämäon aika syvältä… Ei oo ollu vapaa-ajalla kavereita ikinä ja nyt vuoteen oo ollu kavereita koulussakaan. Yläasteella yksi kaveri kerran kehotti lataamaan Snapchatin ja minä fiksuna miehenä en silloin tajunnut, että se ois halunnu olla mun kanssa vapaa-ajallakin. Kai se silloin mulle riitti, että vapaa-ajalla istuin vain yksin koneella.
Oon nyt vuoden käynyt lukiota ja mietiskellyt yläastetta. Tossa vähän aikaa sitten tajusin, että siellä kaks söpöö vuotta nuorempaa jätkää oli biseksuaaleja ja ihastunu muhun. Kunpa oisin silloin tajunnu. No sinne meni. :( Oon siis itekkin biseksuaali mutta seurusteluhaaveet jostain syystä kohdistuu lähinnä poikiin.
Se on kyllä hienoo kun tällei jälkikäteen rupee miettimään menneitä ja tajuaa asioita, jotka olisi pitänyt tajuta parisen vuotta sitten. Välillä tuntuu siltä että tekis mieli vaan kuolla, välillä taas tuntuu siltä, että voisi mennä johonkin hankkimaan kavereita. Se ehkä ois paras ratkaisu. Harmi kun ei nyt pääse nuokuille eikä mihkään. Ongelmana ei ole se, etten osaisi jutella,vaan se, etten uskalla aloittaa keskustelua. Tuskin olisi kovin vaikeaa. Zäkällä ois ne kaks bi-jätkääkin nuokulla joskus ja vois koittaa tutustuu…
En tiiä.
(Btw: kahvi muuten auttaa suruun ja vähentää ahdistuneisuutta. Kannattaa kokeilla ;D)