Mulla on ollu nyt jonki aikaa tosi semmonen mikään ei tunnu miltään-olo.
Jotenki kaikki tuntuu hirveen raskaalta.
Ihanku jokainen päivä on vaa yks uus taso ns, mikä pitäs selvitä ja se on vaa yks helpotus, ku on taas ilta ja pääsee nukkumaan.
Ahdistaa oma ulkonäkö ja keho. Mä pidän aina välillä omasta ulkonäöstäni, mutta välillä tuntuu siltä että en oo yhtään nii hyvä, ku esim mun kaverit. Tiiän, ettei pitäs vertailla ittee muihin, mut en vaan pysty olematta vertailla itteeni.
Mulla on jonkin verran venytysarpia vatsassa, siitä ku oon ylipainoinen. Ne saa mulle tosi epävarman olon.
Oon yrittäny monesti alkaa syömään terveellisesti ja liikkumaan, mut sit se ei ikinä onnistu ja oon aika väsyny siihen yrittämiseen, että saisin vähän liika kiloja pois, ku en oo yhtää semmone et jaksasin sille hitaasti edetä vaa haluisin, et kaikki tapahtus heti.
Entiiä mitä tekisin, ku tuntuu et ei oikee mikää auta ja en osaa puhua kellekkään. Käyn kyllä kuraattorilla, muttako mua hävettää puhua omista heikkouksista.
Että semmosta, kiva jos luit kokonaa ja ois mukava jos ois semmosia jotka kokis samanlaisia tuntemuksia.
Hei, olen samanlainen. En ole ylipainoinen, oma kroppa ahdistaa silti. En käy kenenkään luona puhumassa asioistani, en ole koskaan käynyt enkä varmaan tule koskaan käymäänkään. Se ajatus inhottaa. Se ajatus, että puhuisin syvimmistä asioistani jollekin lähes tuntemattomalle. Se ei ole minua. Vaikka sitähän minä juurikin nyt teen.
Näitä tekijöitä ei aina tarvita siihen, että kaikki ei olisi hyvin. Ihmisten pitäisi vain osata ymmärtää se. Ymmärtää, että kaikki minkä jossakussa näkee, on pelkkää näyttelyä.
Olen vetänyt järkyttävää kulissia kolme vuotta, siitä asti, kun mielenterveysongelmani alkoivat. Olen ilmeisesti hyvä näyttelijä. Kukaan ei ole huomannut mitään. Tai ei ole välittänyt.
Kysy kavereiltasi, miten hänellä menee. Kysy se joka päivä. Kysy se tunteella. Ei mielenterveysongelmat välttämättä näy päällepäin.
