Perheeni ei pidä minusta

Moi!

Nyt tulee ihan kunnon avautuminen mun paskasta perheestä.

Mun perheeseen kuuluu äiti, isä, minä ja 2 pikkusiskoa. Ulkopuolisen näkökulmasta mulla oli hyvä lapsuus. Vanhemmat on molemmat työssäkäyviä ja mulla oli aina vaatteita, ruokaa joka päivä, kävin koulua jne. Mulla oli aina ”perustarpeet” kunnossa, mutta perheen sisällä on jo pitkään ollut tietyn lainen hierarkia.
Mä ja mun nuorin pikkusisko ollaan pakan pohjimmaiset ja meidän keskimmäinen pikkusisko on se ”pakan korkein”.
Oon aina ollu sellanen ”normaalista poikkeava”. Mulla on aistiyliherkkyyttä ja oon tosi ujo mikä tuottaa ongelmia tietyissä tilanteissa. Sama koskee mun nuorimmaista siskoakin. Keskimmäinen sisko on taas ulospäin suuntautunut ja sillä on paljon kavereita. Tämä kesk. sisko saa aina tahtonsa läpi oli kyse mistä tahansa, ”Sonja tulee tänään yökylään”, äiti ja iskä sanoo vaa et ”Kai se käy”, mut jos mun nuorimmainen sisko tekee saman, vastaus on ”Ei tänään käy”.

Minä ja nuorimmainen sisko ollaan myös tämän perheen “lapsiorjat”. Aina jos on aistiapesukoneen tyhjennystä, koirien ulkoilutusta, nurmikon ajamista, minä tai nuorin sisko joudutaan tekee se, samalla ku keskimmäinen istuu sohvalla ja kattoo televisioo ja jos jotai pyydetään tekemään se sanoo vaa ”En jaksa” ja vanhemmat antaa olla. Mäkii yritän välillä kieltäytyä, mutta saan vaa vastaukseks ”Joo, kyllä sun täytyy”, ja siihen jotku tuulesta temmatut tekosyyt.
Meidän ystäväperheellä on mun kanssa saman ikäinen poika, joka on tässä tarinassa vaikka ”Jukka”. Jukka on sellanen tosi avulias, ystävällinen, reipas ja näppärä toisin kuin minä. Aina kun yritän jostain kotityöstä siskoni lailla luistaa saan vaan äidiltä ivallisia kuittauksia: ”Kyllä Jukka vaan aina siellä hommat hoitaa” ja ”Sä et kuule tiiäkkään mitä kaikkea se Jukka siellä rataa ja sä vaan mäkätät”. -_-
Kerran kun oltiin ”Jukalla” kylässä ja lähdettiin sielä ajelee kotiin äiti vaan ylisti etupenkillä ”Ai että kun mä tykkään tosta Jukasta, kun se on tollanen ilonen, reipas, avulias ja vaan tollanen normaali!” Ja äiti ties, että mä kyllä kuulin ton. Että oon vissii ihan super vammanen ku oma äitikin pitää mua ”epänormaalina”

Äiti on myös luonteeltaan tosi tuomitseva, mikä on johtanu siihen, että ei mun siskojen kaa koskaan puhuta äidille oikeestaan mistään ”mieltäpainavasta” kun tietää, että se alkaa heti arvostelemaan jne. Kun olin ala-asteella silloiset 6-luokkalaiset vähän kiusasi minua huutelemalla. Kerran kun kävelin koulusta kotiin kaverin kanssa, 2 kiusaajaani pyöräilivät takanamme ehkä 10m päässä. Tie haarautui 2 tiehen, joista toinen on julkinen tie ja toinen jolle kävelin kaverini kanssa meni sellaiselle metsäalueelle jossa myös kaverini asui. Asfaltti menee tietä pitkin jonkin aikaa kunnes se muuttuu vaikea kulkuiseksi kivikoksi jota ei voi pyörällä juuri ajaa. Katsoimme tien haarautumis pisteelle ajavia härnääjiäni ja he pysähtyivät risteykseen ja miettivät siinä jotain hetken jonka jälkeen lähtivät pyöröilemään meidän suuntaan. Tässä vaiheessa mekin jatkoimme kävelyä, koska emme ajatelleet sitä kummallisena. Yhtäkkiä kuulen ääntelyä takaani jonka jälkeen käännyn ja lennän selälleni suoraan asfalttiin. Se kiusaajapoika ajoi pyörällä minun päälleni. Hänkin kaatui törmäyksen voimasta ja alkoi heti syyttää minua, että katsoisin vähän eteeni. Kaverini olisi halunnut kertoa poliisi-isälleen mutta en halunnut, että kukaan saa tietää joten kielsin häntä.
Seuraavana päivänä koulussa opettaja pyysi minut ja kaverini ulos luokasta ja kävi ilmi, että kaverini oli kertonut tästä opettajalle. Minun piti tunnistaa koulukuvasta päälleniajaja sekä se toinen oppilas. Pojat tuotiin keskustelemaan kanssamme ja päälleni ajanut väitti, että jäin tahalleni alle ja että hän ei tehnyt mitään. Asia sovittiin ja opettaja lupasi, että jos haluan tämä asia voidaan nyt unohtaa eikä vanhemmille ole pakko kertoa asiasta, joka sopi minulle.
Ilalla kuitenkin äiti sai puhelun, jossa hän keskusteli jonkun kanssa puhelimessa. Äiti viittoi minut vihaisesti omaan huoneeseeni, jonka jälkeen hän kertoi, että tämä kaverini oli mennyt kertomaan vanhemmilleen mitä minulle tapahtui ja soittivat äidilleni. Olisin kaiken tapahtuneen jälkeen kaivannut lohtua, mutta sainkin äidin vihan niskaan kun olin jäänyt pyörän alle ja kotiarestia. Tuo vahvisti sen, että äiti ei kykene kuuntelemaan, joten pidän mielummin kaiken sisälläni.

Olen kaappihomo enkä tiedä miten minun tuolle ”äidilleni” minun pitäisi tästä kertoa. Hän on homofoobinen kuten isäkin. Aina kun esim. katson jotakin elokuvaa/sarjaa, jossa homopari suutelee, vanhempani sanovat ”Hyi helv**** mitä homostelua täällä katsotaan” ”Mikäs homoshow täällä pyörii?” Jne.
En aijo varmaankaan kertoa ennenkuin minulla on oma koti, josta vanhempani eivät voi heittää minua ulos.

Perhe-elämä voi olla kurjaa vaikka vanhemmat olisi muuten ns. tasapainoisia työssäkäyviä aikuisia!