Tässä muutamia minun kirjoittamiani novelleja. Ei ole ehkä yllättävää, että kaikki niistä kertovat Kuolemasta – kuolevaisia kun olemme. Mutta otahan nyt kuule hyvä asento ja aloita lukeminen!
Viiden aikaan aamuyöstä vanha kalastaja Jalmari hengähti viimeisen hengenvetonsa. Hänen oli vaikea uskoa, että puisessa veneessä makaava kärpästen peitossa oleva mädäntynyt raato oli hänen. Uusin voimin hän hyppäsi Kuoleman veneeseen ja tervehti häntä iloisesti. Se oli onnellinen kuolema.
Kaisan ukki oli kuollut. Kun hän suri myöhään illalla, hän näki itse Kuoleman istuvan keinutuolissa. Kuolema lohdutti häntä, ja kertoi, että kyllä hän selviää. ”Miksi ukkini kuoli”? Kaisa kysyi. Kuolema hymyili lempeästi, ja silitti Kaisan päätä hellästi. Sitten hän kuiskasi lempeästi: ”koska hän oli jo vanha mies, ja vanhojen täytyy kuolla. Se on osa jokaisen elämää.” Sitten Kaisa ymmärsi, ja käpertyi Kuoleman turvalliseen kainaloon. ”Ja kyllä, minäkin kuolen joskus”, Kaisa vielä pohti hiukan mielessään.
Kun hoitaja oli lähtenyt huoneesta, Kuolema keitti Jennille omenaisen kaurapuuron, ja syötti sen hänelle lusikallinen kerrallaan. Yhdessä he hyvästelivät harmaan yksiön. ”Mielisairaalahan se oli”, Jenni kuiskasi viimeiseksi.
Miina päätti, että oli aika. Hän pani ikivihreät soimaan, kömpi vuoteeseen, mumisi isämeidän ja nukkui pois.
Kuolema piirsi kauniin kuvan kirkkaasta järvestä, rikkaista omenapuista ja lehmästä, ja väritti sen iloisesti vahaliiduilla. Sen kuvan kanssa, Riikka 5v, marssi urheana viimeiselle matkalle Taivaaseen.
Kuolema jakoi lapsille jäätelöt ja ilmapallot ja istui laivaan odottamaan. Kun sydänkohtaus tuli, kapteeni ajoi komealla veneellä Taivaaseen.
Heikki lepäsi kylmiössä korvassa lappu: ”Saatana jätkä tälleen jätät”. Tiina se ripusti, eikä patologi ilennyt ottaa pois.
