Pitkä kiusatun tarina

Olen 15v. hiljainen tyttö, joka ei tiedä kiusataanko minua vai ei, mutta tunnen sen todella pahana olona. Kerran niin pahana että otin keittiöstä isoimman veitsen ja itkin niin paljon etten nähnyt mitään. Tiputin kuitenkin veitsen kädestäni.
Kiusaamista on ollut eskarista lähtien aina tähän päivään saakka. Kiusaaminen oli ensin vain syrjintää, mutta myöhemmin kiusattiin myös siitä että tykkäsin leikkiä koko ajan. 3-4lk. leikimme välitunnilla jotain ja jatkoin sitä atk-tunnilla. En siis aina ole ollut hiljainen, vaan olin joskus tyyppi, joka nautti elämästä ja viittasi tunnilla.
Kun 6lk. alkoi, tunsin että kaikki muut olivat aikuismaisempia.
Tytöt käyttivät meikkiä ja kaikilla oli uusia hienoja vaatteita, ei ollut enää mitään pikkutyttöjen kuteita. En ollut uskaltanut viitata tuolloin ainakaan 2 vuoteen tunneilla aktiivisesti. Matikan takia jäin melkein luokalleni ja kävin tukiopetuksessa. Jäin jälkeen kaikessa ja tunsin itseni nuoremmaksi kuin muut. Juttelin välillä terveydenhoitajan kanssa kiusaamisesta:oli komentoimista tunnilla, haukuttiin äidinkielen esitelmää joka oli tuolloin pakko lukea koko luokalle luokan edessä, uhkailua yms. Kiusaamiseen oltiin jo puututtu mutta se sai kiusaajat vain entistä ärsyttävimmiksi.
Kun sitten 7lk. alkoi, ajattelin että ihmiset on nyt tosi kypsiä ja pitäisivät kiusaamista lapsellisena. Ei kuitenkaan ollut vaan sama juttu jatkui. En jaksanut enää välittää opiskelusta. Ajattelin useasti itsemurhaa, mutta en koskaan ole satuttanut itseäni, koska pelkään kipua.
8lk. pojat heittivät kuminpalasilla tunneilla joilla istuin heidän edessä. Kävin usein matikantunnilla erityisopettajalla ja kerran kerroin hänelle kuinka ärsyttävä koko luokka oli. Erityisopettaja sitten kysyi haluaisinko soittaa kuraattorille ja kehui että on todella mukava ja kaikkea. No niin minä sitten siinä soitin ja sovittiin ensimmäinen tapaaminenkin. Otin aina uuden tapaamisen ja niitä oli melkein aina kerran viikossa. Juttelimme kiusaamisesta ja perheestäni. Kerran sitten pyysin apua tekosyiden keksimiseen. Olen ollut koulussa yhden luokkalaiseni hyvä ystävä jo 4lk. saakka, enkä oikein muista miten edes ystävystyimme. Jokatapauksessa tämä ja eskarista saakka ollut tyyppi kulkee minun kanssa koulussa. Joko hävisin mysteerisesti tai sanoin että menen erityisopettajalle tai hammaslääkäriin tai lääkäriin mutta nyt oli jo niin monta kertaa käytetty kaikkia noita että tarvitsin jotain muuta. Kuraattori kuitenkin suositteli että kertoisin ihan totuuden mutta en suostunut, pelkäsin että minua käytäisiin taas kiusaamaan enemmän.
Nyt kyseinen kuraattori on äitiyslomalla, enkä tiedä kehtaanko häiritä häntä tekstiviestillä. Koulun uuteen kurattoriin en ole tutustunut enkä uskalla vielä.
Kaikenlaista kiusaamista on siis ollut:syrjimistä, haukkumista, vähättelyä, kommentoimista pojat mm. kysellyt ”hakkaaks sun isä sua vielki?” ”onks sil hyvä vasen koukku?” (isäni siis joskus löi minua, mutta ei enää. En kyllä tiedä miten pojat siitä sai tietää kun en kertonut heille asiasta), häiriköintiä tunnilla (kumipalasten heittely), uhkailua välitunnilla (”me heitetään sut tonne lumihankee”), matkimista, tytöt nauraneet kun en tiennyt mikä on maskara ja ripsipiirakka…
Asiaa pahentaa se että en koskaan ymmärrä mitään, sain vasta pari kuukautta sitten tietää mitä retardi tarkoittaa. Huono itsetunto, en uskalla pukeutua kuten haluaisin, en uskalla viitata tunnilla. Ja nytkin ajattelen että tämä minun teksti on turha koska se on niin pitkä ja muilla on pahempia ongelmia ja sitenkun tämän tähän kirjoitan niin kaikki luulee että haen vain huomiota ja en ansaitsisi parempaa elämää kuin muut koska olen mielessäni haukkunut muita koska he ovat kiusanneet minua ja tuon takia olisin itse myös kiusaaja…
Asiat alkavat mennä todella monimutkikkaaksi ja en koko elämänkertaa voi kertoa, mutta toivon että tämä auttaisi myös muita joilla kiusaus on tällä tasolla..