Mulla on yks tosi hyvä ystävä joka on ollu mun vierellä tosi kauan. Olen siis itse 00 ja hän on saman ikäinen. Ollaan parhaita ystävii ja jaettu aina kaikki yhessä. Meil on yhteiset lempibändit, -ruuat, elokuvat ja arvot. Lisäks meil on sitä omaa inside-läppää ja me tiietää molemmat aika lailla toisemme. Eksän kanssa eroomisesta on kohta vuos ja huomasin vähän aikaa sit et mulla on tunteita tätä ystävääni kohtaan. Mut toisaalta en haluis pilata hyvää ystävyyssuhdetta sen takia että soperran tunteet hänelle jotenkin huonosti. Mut koht puol vuotta ollu herra mielen päällä, mitä mun pitäs tehä?
Minulla sama juttu. Poika tietää kyllä että olen ihastunut häneen. Tänään hän opetti minulle itsepuolustusta ja hän on yksi parhaista ystävistäni. Hän vaikutti jotenkin kiltimmältä vaikka hän saikin minut kaadettua joka ikisellä kerralla ja minä en ikinä. Mietin että mitä pitäisi tehdä, koska en tunne häntä kohtaan varsinaisesti mitään mutta en saa häntä mielestäni. Eli periaatteessa olen ihastunut häneen. Tuntuu siltä että tunteeni ovat turtuneet. Välillä kyllä tunnen ihastumisen tunteen häntä kohtaan. Hoen itselleni sitä että hän ei pidä minusta samalla tavalla, mutta ajattelen häntä koko ajan. Eli ollaan niin kuin samassa veneessä.
Juu periaatteesa mutta mulla tunteet on tosi selvät ja vaik oon jo monen kaa seurustellu tuntuu et tää kolahti ja kunnolla. Kaikki stemmaa ja ollaan samoilla linjoilla. Lisäks ollaan tuettu aina toisiamme vaikeina hetkinä. Mut ongelma on et pelkään rikkovani meijän kahen välisen syvän luottamuksen toisiimme sillä et kerron tunteistani. En haluis menettää nii hienoo ystävää.. :(
Tunnistan noi sun ajatukset. Mulla kävi niin että alettiin seurustella, ensin oltiin oltu kavereita aika kauan. Meistä molemmista tuntui että sovitaan täydellisesti yhteen. Kyllä se oli jonkin aikaa aivan ihanaa ja olin onnellisempi kuin koskaan ennen. Syystä tai toisesta (suuntautumisen kyseenalaistaminen, sitoutumiskammo?, masennus, tai sitten vaan se etten ollut valmis seurusteluun) mua kuitenkin alkoi ahdistaa seurustelu ja halusin erota. Jonkin ajan päästä halusin palata yhteen. Erottiin uudestaan. Ajan kanssa vähän tulehtuneet välit toipui ja oltiin taas kavereita. Kunnes oltiin taas samassa pisteessä eli molemmat halusi seurustella. Sitten mä en enää halunnutkaan.
Tällä hetkellä ollaan kavereita mutta itse ainakin oon sairaan hämmentynyt tunteistani… Osa musta haluaa palata yhteen mutta tiedän ettei se ainakaan tällä hetkellä olis yhtään erilaista (ja se on muutenkin aika mahdotonta). Oonkin nyt yrittänyt vaan antaa ajatusten olla ja keskittyä elämään, koska mulla on oma identiteetti vielä hakusessa.
TL;DR Voi olla että ystävyyspohjainen seurustelu onnistuu ja se voi olla paras asia ikinä. Voi kuitenkin käydä niin ettei se onnistukaan. Kaveruus saattaa kestää eron taikka sitten ei.
