Mä sorruin taas. Mä aloin taas jutella pitkäaikaiselle (pitkäaikaisella tarkoitan yli viisi vuotta kestänyttä) rakastumiseni kohteelle.
Toisaalta mä tunnen olevani kokonaisempi silloin kun mä puhun sille, koska mä ihan oikeasti rakastan sitä ihmistä enemmän kuin ketään muuta. Silloin mä hymyilen leveämmin ja tunnen olevani… hereillä. Rakastumiseni kohteelle puhuminen on kuin huumetta. Karua.
Mutta toisaalta tiedän, että se vain repii mua pahemmin sisältä. Me ollaan liian erilaiset, mä oon liian nolla sille. Aina. Se on mun unelmieni poika/mies, mutta mä en vois ikinä olla sen unelmien tyttö. Tai ylipäätään kenenkään muunkaan.
Nytkin, kun mä puhuin sen kanssa vähän aikaa mesessä, mun ajatukset on selkeämpiä ja hetken aikaa mä ymmärrän ja jaksan keskittyä kaikkeen. Mutta mitä luultavammin mä parin tunnin sisällä saan hysteerisen itkukohtauksen, koska tunnen itseni mitättömäksi ja pelkään, että jonain päivänä hän kertookin rakastavansa jotakin toista tyttöä.
Tää ihminen on ensimmäinen (ja totta puhuen ainoa) pitkään aikaan, jonka mä päästän (tai no, päästän on väärä sana, koska siihen sisältyisi tahallisuutta) lähelleni. Musta tuntuu siltä, että mun paksuista suojamuureista ei oo mitään hyötyä silloin kun oon tän tyypin seurassa. Ja se tarkoittaa mulle tosi paljon, koska en ole oikein koskaan halunnut päästää ketään lähelle sisintäni. Tää ihminen pääsee automaattisesti lähelle, eikä se varmaan edes tiedä sitä.
Kun mä olin kutosella, vanha urvelo yritti tulla raiskaamaan mut. Sen jälkeen oon karttanu kosketusta äärimmäisyyksiin asti ja ahdistun helposti poikien (miksei tyttöjenkin) läheisyydestä. Mutta tätä poikaa mä en pelkää. Se saa koskea mua (vaikka ikäväkseni ei kovinkaan usein kosketa), enkä mä pelkää. Ja vaikka mä en normaalisti kestä ahdasta väentungosta, niin jos tää poika on mun lähellä, niin mua ei ahdista. Koettu käytännössä.
Tää varmaan kuulostaa keksityltä stoorilta, mutta on totta joka sana. Mä olen pelkkä puolikas, koska mun toinen puoliskoni (tai ehkä 75%) on muuttanut pojan luo. Enkä ole saanut takaisin hänen toista puolikastaan. Toivon ja unelmoin, että joku päivä olisin fiksu, hauska ja kaunis ja voisimme rakastaa toisiamme tasapainossa, mutta hyvin mahdollisesti unelmani ei toteudu. Ei nyt, ei huomenna.
En ole koskaan uskaltanut kertoa tunteistani tälle pojalle, koska pelkään (korjaus: TIEDÄN), että hän ei tuntisi samalla tavalla. Tässä sitä vaan sitten kidutaan.
Kiitos etukäteen, jos jaksoit lukea onnettoman rakkaudentunnustukseni ja olisi ihanaa jos joku jaksaisi kommentoida! Haluan kuulla teidän kokemuksianne ja mahdollisesti vinkkejä, jos tiedätte mikä helpottaa tuskaani (mutta ei kannata neuvoa päästämään irti, yritetty moneen kertaan ja se on mahdotonta)
Mä tiedän kyllä. Tiedän miltä tuo tuntuu. Oon ollu tajuttoman rakastunut yhteen poikaan/mieheen jo vuoden. Meillä oli vähän läheisempi suhde muutaman kuukauden ajan, mutta sitten tää poika otti etäisyyttä ja mä en pystyny käsittää miksi. Mä mietin sitä aina kun mulla oli yksikin rauhallinen hetki. Hiljaisuus päästi mun mielen ja sen kivun mun sisällä valloilleen, kun aloin ajattelemaan kaikkea sitä mitä menetin. Enkä edes tiennyt miksi menetin. Meidän ”suhde” ei kuitenkaan ollut niin vakava todennäköisesti tän pojan mielestä, että olisin kehdannut kysyä miksi niin kävi. En halunnu että se tuntee ittensä velvolliseks tekemään mut onnelliseksi. Vaikka nyt näyttää siltä että hän on ainoa joka siihen pystyy. No, mun ystävät tietysti luuli että tää oli yksi niistä nopeista irtosuhteista joita mulla oli aina ollut. Niitä suhteita joilla ei ollut mulle mitään merkitystä. Se ei ollut sellainen, se oli ensimmäinen suhde jonka kohdalla mä näin tulevaisuudenkin. Mutta mun ulkokuori ei kestänyt sellaista säröä että kertoisin edes ystävilleni rakastuneeni. Joten mä hymyilin päivät ja itkin yöt. Kerran yksi ystäväni yllättikin minut itkemästä mutta kerroin sen vain johtuvan isäni kuolemasta. No, jatkoin sitten näitä mun nopeita merkityksettömiä suhteitani pitääkseni kulisseja yllä. Joka kerta kun suutelin jotakuta muuta kuin sitä miestä jota rakastin, osa musta kuoli mun sisällä. Toivon joka päivä että löytäisin jonkun samankaltaisen miehen kuin hän, joka lopettaisi tän kivun, mutta jokaisen suhteeni jälkeen uskon enemmän ja enemmän että niin ei tapahdu. Ja se mun ensimmäinen ja ehkä viimeinen rakkaus asuu toisessa päässä Suomea nykyään. Ja hänellä on tyttöystävä. Tätä mä kutsuisin umpikujaksi. Joku päivä mä palan loppuun.