Okei, aloitan kertomalla tarinaani. Olen tokalta luokalta lähtien (muutin toiseen paikkakuntaan ekan jälkeen) ollut se, ketä ei kuunnella, jolle ollaan kateellisia koulumenestyksestä ja josta ajatellaan että hän on nolo. Se on ollut enimmäkseen ala-asteella, mutta siirtyi se osaltaan yläasteellekin. Nykyisin olen huomannut rupeavani joitan sattumanvaraisia henkilöitä katselemaan; ihan vahingossa. Tää oikeesti kuulostaa oudolta..
Minua kiinnostaa ihmiset, tavallaan, mutta *silti* usein mieluummin katson sivusta. On voitu luulla että esim (kun katselen joitain tyttöjä), että olen heistä / jostakusta kiinnostunut ja näin ollen on voinut käydä niin että minulle ruvetaan naureskelemaan aina kun he näkevät minut.
Mielestäni olen aika nolo kun en ole samanlainen kuin muut nuoret. Pidän kaikesta omalaatuisesta ja en osaa olla cool, itsevarma enkä edes osaa sitten syrjäytyäkään, jottei tarvitsisi kärsiä nolona olemisesta. Enkä ole ernu, en ole emo, en ole tavis.
Tiedän että luokittelut on typerää mutta se voi kertoa jostakin. Kouluhan menee hyvin opiskelun kannala, mutta koulussa olen vaivaantunut, ahdistunut, ja monet kavereistani ovat erihenkisiä kuin itse. Nyt rinnakkaisluokalta on löytyny yks mukava ystävä, jonka ajattelutapa vastaa pitkälti omaanikin – elikkäs olemme samalla aallonpituudella. Se on hieman helpottanut oloa, mutta kuitenkin pelkään mennä kouluun :(
Samanlaisia kokemuksia kellään? Ja opiksi: Älä ikinä osoita heikkouksiasi koulussa, se taito on säilytettävä silti. Peruskoulussa täytyy esiintyä.
Tsemppiä kaikille! :-)
Hei!
Voi harmi, että olet kuullut juttuja, joita perheestäsi puhutaan!
Sinun kannattaa kertoa asiasta vanhemmillesi ja jutella heidän kanssaan, mitä voisitte yhdessä asialle tehdä. Ei kannata myöskään hirveästi kuunnella asioita, mitä perheestäsi puhutaan. Kaikista puhutaan aina seläntakana pahaa ja niistä ei kannata välittää. Muista, että vika on aina seläntakana puhujissa eikä heidän kohteissaan!
Paljon tsemppiä!
