Moi! Olen täysi-ikäinen tyttö Itä-Suomesta. Katsoin keskiviikkona 45 minuuttia- ohjelman jossa kerrottiin koulukiusatusta tytöstä ja koin jonkinlaisen kutsumuksen yrittää auttaa koulukiusattuja lapsia ja nuoria, joten ajattelin, että mahdollisesti omien kokemusten ja elämän tuoman viisauden jakaminen nuoremmille kohtalotovereille voisi jopa auttaa edes jonkun pääsemään yli kiusaamisesta. Tässä siis tarinani.
Ollessani neljännellä luokalla ihastuin erääseen poikaan todella paljon. Saimme ystäväni kanssa idean laittaa hänelle tekstiviestin, jossa ilmaisin ihastumiseni. Aikamme tekstattuamme ihastukseni kaveri sai tietää että se olin juurikin minä joka oli laittanut viestiä. Valitettavasti tämä ihastukseni kaveri sattui tuntemaan minut kaverinsa kautta. Tai no, ei tuntemaan vaan tietämään. Tuohon aikaan olin hieman pyöreä tai isokokoinen. En ollut edes ajatellut asiaa pahana kunnes ihastukseni kaverit alkoivat haukkua minua koulussa muunmuassa läskiksi ja rumaksi. He myös kyselivät painoani, ivallisessa mielessä tietenkin. Haukkuminen ei jäänyt vain yhden tai kahden itseäni vanhemman pojan ivailuksi vaan se levisi myös ikäisiini rinnakkaisluokan poikiin.
Tämä kiusaaminen oli joka päiväistä. Sitä tapahtui niin koulussa kuin kaupassakin, jopa kotimatkalla. Tämä iski syvälle varhaisteini-iässä olevan tytön sydämeen. Itsetuntoni romahti täysin ja minä rupesin pelkäämään jopa kaupassa käyntiä, koska ne pojat saattoivat olla siellä. Siis jos isäni kysyi minua kauppaan mukaan, keksin aina tekosyyn olla lähtemättä. Tunsin oloni todella pahaksi ja ainoat ketkä tiesivät tästä olivat kaksi parasta kaveriani. He eivät kuitenkaan tajunneet kuinka pahalta minusta tuntui päivittäin, enkä ihmettele, olimmehan vasta 11- vuotiaita. Itkin joka lähes joka ilta, murehdin kuinka minulle voi sattua niin. Mitä minä tein väärin?
Häpesin asiaa suuresti. En kehdannut kertoa siitä kenellekään. Kunnes asia melkein riistäytyi käsistä. Itkin kaikki illat, en uskaltanut liikkua missään. Eräänä iltana itkiessäni vanhempani kysyivät onko kaikki hyvin. Rohkaistuin ja kerroin vanhemmilleni, että minua haukutaan niin läskiksi kuin rumaksikin. Vanhempani olivat ihmeissään siitä, etten ollut kertonut aikaisemmin. Oloani helpotti, että sain jaettua asian jonkun kanssa.
Mennessäni kuudennelle luokalle, oloani helpotti, että nämä kiusaajapojat menisivät vihdoin yläasteelle. Tilanne rauhoittui, vaikkakin toki ”oireilin” edelleen kiusaamisen takia. Kyseinen vuosi oli ihanan rauhallinen ja itsetuntoni alkoi vähitellen kohota nollatasolta ylöspäin, hitaasti mutta varmasti. Olin edelleen hieman pelokas mitä tuli kylillä liikkumiseen. Minua jännitti suuresti ajatus yläasteelle menosta. Pelkäsin, että samat kiusaajat iskisivät jälleen. Oikeastaan he iskivätkin. Kerran. Olin seitsemännellä luokalla ja kävelin hyvän kaverini kanssa kiusaajien ohitse kunnes kuulin huudahduksen: ”mitä läski?” Kaverini hermostui täysin ja sanoi heille kuinka asiat ovat. Jokainen on oma itsensä ja jos se heitä haittaa, että minä olin hieman pyöreä, niin ei tarvitse katsella. Olin yllättynyt, mutta kiusaaminen loppua siihen.
Itsetuntoni nousi edelleen. Sain pudotettua painoani syömällä normaalisti, liikkumalla ja jättämällä herkut vähemmälle. Aloin pitämään vartalostani, huonosta itsetunnosta huolimatta. En ole koskaan ollut enkä tule koskaan olemaankaan järin laiha tai kevyt, koska omaan luonnostaan suuret luut sekä lihakset ja naiselliset muodot. Aloin ymmärtämään, että painolla ei ollut minkäänlaista väliä. Teini-ikä oli minulle vaikeaa aikaa kaikkien vartalonmuutosten ja poika-ongelmien takia. Olin todella arka aloittamaan minkäänlaista suhdetta poikiin kunnes sain aivan ihania poikapuolisia kavereita ympärilleni. Aloin vihdoin pitämään itsestäni sellaisena kuin olin.
Aina kun näin kiusaajani esimerkiksi kaupungilla, en enää juossut karkuun vaan kävelin heitä kohti itsevarmana ja kauniina nuorena naisena, en epävarmana ja alistuvana tyttönä. Tämä kehitys oli merkittävä askel siihen, että uskoin kiusaajien vihdoin tajuavan minun aikuistuneen ja jättäneen heidän puheensa aivan omaan arvoonsa. Niillä ei ollut mitään väliä. Minulla oli ihanat ystäväni turvana.
Lukion aloittaessani ystävien merkitys senkun vain kasvoi. Näin asiat eri tavalla. Löysin ihania uusia ystäviä vierelleni, joista monellekaan en ole kertonut kiusaamistaustastani. Eivätkä he sitä varmasti arvaisivatkaan sillä nykyään olen normaalipainoinen, iloinen ja kovaääninen tyttö, joka rakastaa perhettään ja ystäviään yli kaiken. Toki vieläkin olen hieman epävarma ulkonäöstäni silloin tällöin, mutta suurimman osan ajasta viihdyn vartalossani. Olen kasvattanut luonnetta siihen, että jos joku ei pidä minusta sellaisena kuin olen niin ei tarvitse pitää ollenkaan. Minä olen minä enkä muuksi muutu.
Tämän tarinani myötän toivon auttaneeni edes yhtä tyttöä tai poikaa joka kamppailee samanlaisen ongelman kanssa kuin minä noin 8 vuotta sitten. En väitä, että en muistaisi enää kiusaamista ollenkaan, onhan se aina osa minua, mutta nykyään ajattelen sen enemmänki tekijänä joka on vahvistanut minua. Toivon siis, että kiusatut lapset ja nuoret, kertokaa vanhemmillenne tai ystävillenne kiusaamisesti. Keskustelkaa asiasta. Älkää antako sen lannistaa teitä. Olkaa ihania itsejänne. Teitä rakastetaan juuri sellaisina kuin te olette!
Toivottavasti edes joku jaksoi lukea tämän pitkän tekstin loppuun asti. Toivottavasti tämä auttoi ymmärtämään, että kiusaamisesta voi päästä yli muiden avustuksella ja kehittyä tasapainoiseksi, onnelliseksi ihmiseksi. Kuten minä.
Rohkeutta ja voimia, olette ihania juuri tuollaisina!