Siis oikeesti en *** jaksa

Oon nyt 17 (ens vuonna 18) ja siis musta tuntuu et mun elämä on ihan ***. Mulla ei oo ollu yhtäkään kaveria viime vuodesta asti, ja asun sellasessa pienessä *** kaupungissa, missä kaikki siis tuntevat toisensa. Kaikki kaverit jätti jo heti 9lk lopussa, kun olin sanonut että minua ahdisti kun koko porukka keskenään vaan hengaili. Sain siis viestiä ettei enää kavereita olla, koska sellaisten inittäjien kanssa ei kulma haluttu olla. No, nyt siis ei ole yhtäkään kaveria ja siis oikeasti en enää jaksa. En voi keskustella omista ongelmistani yhtään, koska ei ole läheisiä ystäviä, eivätkä vanhemmatkaan välitä yhtään, koska äitillä on omat mielenterveysongelmat ja traumat töistä. Ymmärrän, että on rankkaa elää teinien kanssa, mutta se ei tarkoita, että minua ei kuunnella yhtään ja jos kuunnellaan, sanotaan vain ”ehkä katso peiliin, oma vika taitaa olla”. Siis tunteitani vähätellään ja sanotaan että oma vika.

Sitten, minulla on ahdistusta ja en enää osaa oikein kommunikoida muiden kanssa ja sosiaaliset tilanteet ovat muutenkin todella hankalia. Kotona se ei ole oikea asia, ja siitä pitää kasvaa yli. Kuraattorin luona kävin kerran ja heti sanoi että ahdistus vaikuttaa olevan jo haittaavan suuri asia elämässäni ja se on. [Osa tekstistä poistettu]

Tulin siis tänne kertomaan, että elämä tuntu olevan aivan ***. Toivon vain selviäväni tästä ja että tulevaisuudesta tulisi oikeasti parempi, vaikka on mennyt jo vuosien varrella ihan paskaan suuntaan omien tekojen ja muiden tekojen vuoksi. En vain halua yksin tätä kantaa, tai muuten jossain vaiheessa murrun.

Ei siis ole mitään tai ketään kenelle voisin puhua, miten muut oikeesti selviää tämän kanssa?