Oon surullinen melkein päivittäin ja rupeaa jo ärsyttämään ku itken pienimmästäkin asiasta joka ahistaa tai painaa mieltä, mutta en voi olla ainoa jonka mielestä itkeminen auttaa, tulee jotenki rauhallinen olo ja saa esim.nukuttua sen jälkeen hetken. Tunnen olevani yksin todella usein, vaikka koulussa onkin kavereita niin yleensä en vapaalla nää kavereitani, joskus ei edes ole halua nähdä heitä. Olen luultavasti saamassa rippi/synttärilahjaksi koiraa, vanhempani luulee että haluan muuten vain, mutta oikeasti en halua olla koko aikaa yksin. Kavereiden kesken emme yleensä jaa ”yksityisiä” asioita esim.mitä oikeasti on mielessä, ja aina kun koulussa oon terkkarilla tai kuraattorilla en halua jostain syystä ruveta puhumaan niistä asioista vaikka olisi tilaisuus(joskus oon miettiny et kertooko ne mun vanhemmalle joka työskentelee samassa koulussa, jos puhun vakavemmistakin asioista-luultavasti ei, mut käytän yleensä sitä tekosyynä mielessäni) Perheen jäsenillä ja kavereilla on käsitys että olen joukon päivänsäde, mutta todelisuudessa en ole, ja viime viikkoina paras kaverinikin on sen huomannut kun mainitsin kerran että on oikeasti aika paha olo. Olen hyvin ahdistunut omasta kehostani ja ulkonäöstäni, josta veljeni muistaa huomauttaa melkein päivittäin. Olen erittäin ujo, mikä estää minua tekemästä asioita joita haluan… en tiiä mitä tekisin tulevaisudessa ja esim.töikseni joten kysymykset: mille alalle/mihin kouluun aiot?, joita jatkuvasti kysytään on ahistavia ja ”masentavia”. Noita asioita on pyöriny mielessä pari kuukautta… Huono olo on lisääntyny puolen vuoden aikana paljon mutta toivottavasti ei enää.
Moikka!
Tosi kurjaa että sulla on tollanen olo :( Sain sellaisen käsityksen, että et ole maininnut pahasta olostasi kenellekkään aikuiselle?
Muistan, kuinka itselläni oli tuo sama ”vaihe” elämässäni; tuntui ettei missään ole mitään järkeä enkä tahtonut vapaa-ajalla nähdä yhtään ketään ystävistäni.
Olen itsekin melko ujo ihminen, enkä tahtonut puhua pahasta olostani kenellekkään, mutta voin sanoa, että se auttoi todella paljon! :)
Voisin siis itse suositella, että menet rohkeasti puhumaan kouluterveydenhoitajalle, koulukuraattorille tai suoraan vanhemmillesi.
Muista, että tunteet kuitenkin kuuluvat elämään, niin hyvät kuin pahatkin! ♥
Ja hei, se on okei ettei vielä tiedä, mitä tahtoo tulevaisuudessa tehdä työkseen, muistat vaan sen, ettei muiden mielipiteet saa vaikuttaa uravalintaasi!
Terkuin,
Sasu, verkkotukioppilas ♥
Mulla on vähän samanlaista tää paska elämä mut ELÄMÄ ON. Itellä on huonoja muistoja siitä kun olin pieni ja nyt oon 11 esim äiskä käyttäny huumeita en asu mun oikeen perheen luona jnejne.
