joo eli nyt aattelin itekki kertoo mun tarinaa.
melkein vuosi sitten siiryin yläasteelle, luokkaan josta en tuntenut ketään, mutta kaikki muut tunsivat toisensa. tunsin oloni turhaksi, erinlaiseksi ja syrjityksi. siihen asti olin ala-asteella ollut hauska pirteä ja kaikkien kaveri, ujo olen koko ikäni ollut. en oikein päässyt porukoihin mukaan ja kuljin vain seinäruusuna mukana. ei kukaan puhunut eikä välittänyt, naureskeltiin vaan tyylilleni ja vaihtuvalle hiusvärille. sitä kesti sen puolisen vuotta kunnes löysin pari kaveria, eivät he mitään ylimpiä parhaita ystäviä olleet (jättivät monesti yksin välkille, lähtivät yhdessä kapelle kertomatta mulle mtn jne) mutta oli kuitenkin joku jonka kanssa olla koulussa. samoihin aikoihin ihastuin yhteen tyyppiin ja puolenvuoden ihastussession jälkeen kerroin hälle tunteistani, hän kertoi että oli ihastunut toiseen (toisessa koulussa olevaan parhaaseen kaveriini) ja ns. kiusasi minua kun juteltiin fb:ssä tai kikissä kuinka ihana kaverini on jnejne. toisen puolivuoden olin masentunut ja viiltelin, se oli tyhmää ja kadun sitä TÄYSIN! elkää ikinä alkako viiltelemään tai harkitsekaan sellaisia! sitten sama poika johon olin ihastunut vieläkin alkoi lähenemään kanssani, ystävämielessä kylläkin, olin kyllä iloinen (ja olen nykyäänkin(: ) sitten ”kaverini” alkoivat jättää minua ja numerot laskivat. 7- oli minulle tosi hyvä numero, jouduin tukiopetuksiin ja koulumenestykseni laski. keskiarvoni laski vuoden aikana 8.4:stä 7.6:een. olin taas yksin ja masentunut. sitten oli luokanvalvojan kanssa keskustelut, juteltiin että kiusataanko ym. kaduttaa että kielsin ettei minua kiusatti tai syrjitty, vaikka tosiasiassa minusta puhuttiin paskaa seläntakana eikä minulla ollut kavereita. samana päivänä luokanvalvojamme tuli koulunjälkeen juttelemaan että kun olin niin ”hiljainen” ja että on nähnyt minut monesti yksin välkillä. no kerroin etten ole koko seiskaluokan aikana sopeutunut luokalle ja olin yksin ja lv tokaisi (mielestäni töykeästi): ”höpöhöpö, sinähän olet aina sopinut joukkoon ja sinut voi liikunnantunneillakin laittaa kenen tahansa pariksi” en sanonut siihen enään mitään vaan lähdin paikalta. lv:mme on nyt kesän mittaan jutellut minulle useamman kerran (hän on perhetuttumme) ja nyt hän uskoo kuinka ikävä minulla on ollut olla. vähitellen kaikki vaan muuttui hyväksi. nyt seurustelen maailman ihanimman poikaystävän kanssa (sama poika joka torjui minut alunperin) ja minulla on paljon ystäviä harrastusten kautta!:) eli jos ketään ikinä kiusataan tai syrjitään niin siitä oikeasti kannattaa kertoa jollekkin aikuiselle, sanon omasta kokemuksesta, se kannattaa ja helpottaa!:)
nyt ”taistelen” paikasta tukioppilaana kun en päässyt siihen huonon keskiarvoni takia, että pääsisin auttamaan asioissa joissa osaan oman kokemukseni kautta auttaa. ja ensivuoden saavutuslistalla on keskiarvon nostaminen 8.5 että vuoden päästä kesällä saisin skootterin, toivoa voi ja yritystä pelissä!:)
mutta vielä painotan, jos sua tai kaverias/tuttuas kiusataan niin kerro jollekkin tutulle aikuiselle/kehota häntä menemään puhumaan ja tue häntä, lähde vaikka hänen kanssaan juttelemaan kouluterveydenhoitajalle/luokanvalvojalle ym:)
Moi.
Olipa melkoinen tarina, ja vielä upeampi oli sen loppu :) Hienoa, että jaksoit taistella kaikkien noiden vaikeuksien läpi ja lopulta sulle koitti parempi aika. Kaikkia noita sun ehdotuksia voi kompata, eli kannattaa tosiaan kertoa jollekin aikuiselle ja auttaa myös toisia. Toivon todella, että susta tulisi tukioppilas. Sunkaltaisia tyyppejä pitäisi olla tukioppilaina ja tutoreina, ei niinkään niitä suosittuja kaikkien kavereita, vaan niitä, jotka ovat itse kokeneet kiusaamista ja syrjintää ja tietävät, miltä se oikeasti tuntuu. Pinnistele myös sen keskiarvosi kanssa, skootterilla on mukava ajella kun tietää ettei se tullut ihan ilmaiseksi =)
Hyvää jatkoa ja halaus sulle! :)
Lintu