tarvitsen apua, olen koko ajan ahdistunut enkä saa kaverrita
Pakko avautua jonnekkin. Oon siis seiskaluokalla eli just alotin yläasteella. En omista jättimäistä kaveriporukkaa eli toisin sanoen mulla on vaan kolme kaveria jotka on kutosluokalla. Ja yks niistä asuu aika kaukana musta. Koulussa mulla on kyllä kavereita mutta en oikeestaan pidä niitä kaverena, kun niiden mielestä mä oon se jota saa härnätä ja johon voi purkaa kaiken. Tyyliin joku sanoo että mun mielestä vaikka kuvis on tylsää ja mä sanon et mä tykkään siitä. Sit ne on sillee: no sulta ei kysytty mitää tai onks sun pakko koko ajan valittaa.. Siis mitä mä teen väärin? Yritän olla avulias ja ystävällinen mut ei se aina onnistu ku en saa vastakaikua mistään. Mulla on ne kutosluokkalaiset jolle kerron kaiken ja se auttaa tosi paljon. Ku mulla on takana aika rankka lapsuus, perheväkivaltaa, alkoholiongelmia vanhemmilla ja asuin kauan lastenkodissa. Nyt olen oikeassa perheessä ja todella onnellinen. Yritän olla tyytyväinen mutta väkisin tulee välillä kateus niille joilla on tosi paljon kavereita ja kaikkea. Mun on pakko välillä purkaa sitä tunnetta että musta ei ole mihinkään, vaikka tiiän että mulla on nyt hyvä elämä ja pärjään hyvin koulussa. Toisaalta voisin vaihtaa luokkaa mutta tutustuminen ei onnistuisi luultavasti ellei joku toinen tee aloitusta sillä ahdistun tosihelposti ja esim jos joku aikuinen mies tulee lähelle mua alkaa ahdistaa. En voi edes istua mun sijais isän vieressä. Lisäksi pelkään kuollakseni juoppoja joka on välillä hyvin noloa koska kaverit naureskelee ja kysyy että miten voin pelätä niitä. Lisäksi enpysty halaamaan ketään enkä muutenkaan olemaan läheinen kellekkään. Miten saisin apua ongelmiini? Olen käynyt kuraattorilla mutta ei se ole helpottanut yhtään. Tätä menoa päädyn johonkin laitokseen…
Moi! :)
Tiedän ton tunteen kouluun liittyen hyvin, sitä joskus jää toisten jalkoihin ja kun kukaan ei tunnu hyväksyvän sua, se aiheuttaa paineita, ”kelpaanko mä ja millon mä kelpaan”. En tiiä onko sulla tämmöstä, mutta yritän nyt selitellä mikä kun mielestä olis hyvä :
On hyvä että sulla kuitenkin on kavereita, vaikka ne ei oo sun luokallasi. Mahtavaa on myös se että heille puhuminen auttaa! :) kaverit on perheen ohella tosi tärkeitä, ne on vähän kun ”perhe minkä voi valita”, joten on hyvä että pystyt kuitenkin purkamaan tunteitasi mm. kavereille.
Oot ilmeisesti kokenut rankkoja kokemuksia, ja joskus niistä ”haavoista” jää pienet arvet sydämeen, nekin paranee ajan kanssa, mutta voi olla vaikea sopeutua ja edes sietää sellaisia tilanteita mitkä muistuttaa aiemmista rankoista kokemuksista.
Mullakin on tämmöisiä ”arpia”, nimittäin olin melkein ihan samanlaisessa tilanteessa kun sä tohon kouluongelmaan liittyen, siirryin yläasteelta toiseen kouluun ja jo vanhan koulun ajatteleminenkin saa melkein itkun ja ahdistuksen pintaan.
Eli et oo ainut jolla on vähän vaikeuksia suhtautua sellaisiin juttuihin :)
Sanoit että kävit jo koulukuraattorilla, millaista apua hän tarjosi? Ehdottiko hän esim. terapiaa tai psykologia?
Se vois olla ihan hyvä idea nimittäin, käsittelisit ja tunnustelisit tunteitasi jonkun osaavan kanssa, miksi pelkäät mitäkin ja miten voisit poistaa pelkosi? Sinne ei oo mikään pakko tietty mennä, mutta jos haluat apua, niin puhu vaikka kouluterveydenhoitajasi, koulukuraattorin tai ihan vaikka sun sijaisvanhempiesi kanssa, ja kerro että pelkäät tiettyjä juttuja ja haluat niihin apua, et vain taputuksia olalle vaan oikeaa apua ja tukea ongelmiisi!
Luokan voi koulussa vaihtaa, tiedän monia jotka on vaihtaneet luokan koska siellä ei ole ollut sopivia kavereita tai vaikka koska paras kaveri on ollut toisella luokalla, joten jos tuolla ei asiat oikeasti onnistu, niin sekin vois olla ihanhyvä vaihtoehto?
Voisit myös puhua opettajasi/luokanvalvojasi kanssa ja kertoa ettei kavereita oikein löydy vaikka yrität olla mukava, ja että oot vähän ujompi?
Kuulostat tosi kivalta ihmiseltä joten uskon kyllä että sulle löytyy kavereita, mäkin nimittäin oon todella ujo aluksi (jos pari asiaa muutettais sun tekstistä, uskoisin sun kirjotustas omakseni!) ja tutustuminen voi tuntua aika vaikealta.
Kavereita ei kuitenkaan oo pakko löytää vaan koulusta, esim. harrastukset on tosi hyvä keino löytää samanhenkisiä ihmisiä joilla on samanlaiset mielenkiinnonkohteet, ja samoja ja erilaisia näkökulmia asioihin.
Kun tekee sitä mistä tykkää, usein unohtaa sen ujouden varsinkin kun on tottunut harrastukseen. Eli mieti myös mistä tykkäät ja haluaisitko tehdä siitä harrastuksen, vaikkei sen tietenkään ole pakko olla ”virallinen” ja maksullinen harrastus, voihan sitä harrastaa vapaamminkin :)
On kans hyvä että koulu sujuu hyvin ja muuten oot tyytyväinen elämääsi. Olis mahtavaa jos puhuisit siitä sun sijaisvanhemmillesi, kasvotusten tai vaikka kirjeellä? He varmasti rakastavat sua ja ovat valmiita tukemaan ja auttamaan sua, kunhan sulla olisi hyvä ja turvallinen olo olla :)
Eli keskustele rohkeasti, et häviä siinä mitään, ja esim. Huoli puheeksi – kaavake vois olla hyvä sun kohdallasi?
Kelpaat sellaisenaan kuin olet, sun ei tartte muuttua, mutta niiden kiusaajien ja härnääjien kyllä tarttee. Joillakin on tarve pönkittää omaa itsetuntoa ja olla ”cool kovis” kun pystyy alentamaan toista.
Kuulostat tosi kivalta ja fiksulta ja siksi sanonkin, että oot arvokas ja ihana sellaisena kuin olet :) paljon paljon siunausta ja tsemppiä sinne, rukoilen sun puolestasi! :)
Kyllä kaikki järjestyy!
Itselläni on ollut hyvä lapsuus mutta osaan silti samaistua. En osaa kertoa ohjeita mutta haluan sanoa, että ole onnellinen niistä ystävistä joita sinulla on äläkä välitä heistä jotka sinua kiusaa. Pysy vahvana.
Meen huomenna kuraattorille. Ala-asteen kuraattori ei koskaan tarjonnut mitään apua, vaan sanoi vaan: joo,aivan,kyllä, joo toi on ihan normaalia sun ikäsille, hmm yms. Sanoin tänään koulussa suorat sanat mun ”kaverille” Meijän miesope tuli auttaa mua ja sit ku vaistomaisesti menin sillee kauemmas siitä, niin yks tyttö sano vaa et ”älä mee lähelle sitä, se pelkää miehiä!” Ja sit hirvee naurukohtaus siihen perään.. Sit multa meni hermota ja sanoin että vaihetaanko osia, asuppa sä vaihteeks väkivaltasen isäpuolen ja ahdistelevan isän kanssa lapsuutes ni katotaa mitä mieltä oot sen jälkee. No kaikki ainaki hiljeni ja sen jälkee aalko hirvee kuiskiminen xd
Ja ongelma on myös se että kun mua ei hirveesti kiusata, vaan mua ei huomioida vaan oon ku jotain ilmaa. Ja välil tuntuu et kaikki tällaset normi ihmisen näköset ei meikkaavat on ilmaa muiden silmissä
Ala-asteen kuraattori ei toiminut ainakaan mun mielestä oikein, jos toinen kokee ahdistusta ja pahaa oloa, niin siihen on saatava ja tarjottava apua, vaikka se olisi ”normaalia” mukamas.
Toimit tosi rohkeasti kun sanoit suorat sanat, ”kaverisi” teki(vät) tosi väärin ja oikeasti tulin vihaiseksi sun puolestasi koska maailmassa on niin ajattelemattomia ihmisiä jotka eivät välttämättä tajua että jotkut sanat oikeasti viiltää tosi pahasti, vaikkei sitä näe samanlailla kuin fyysistä väkivaltaa.
”HotChocolate paljastus”, mäkään en meikkaa. En nyt ala kertoilemaan sen hyviä ja huonoja puolia, mutta mun mielestä pitäs ihmisiä kohdella ihan samalla tavalla hyvin, olipa niillä pakkelia naamassa tai ei.
Jotkut kyllä valitettavasti syrjii ihmisiä syystä tai toisesta ja monet jää vähän ”jalkoihin” kun eniten huomiota saa suosituimmat ja äänekkäimmät ihmiset.
Siitäkin sun tosiaan kannattaa jutella jollekin (perhe, koulupsykologi, terkkari, opettaja tms)
Mutta tiiän kyllä että ihmiset voi olla tosi ilkeitä, jopa tahtomattaan, mutta se on vaan niitten häpeä.
Paljon tsemppiä ja siunausta! :)