Transsukupuolisena urheilijana eläminen
Mä olen 18-vuotias transmies, pre-everything, en ole siis aloittanut transitiota lääketieteellisesti enkä sosiaalisesti, en ole edes ulkona kaapista kuin psykoterapeutilleni (kela-kuntoutuspsykoterapia ahdistuneisuuden/pakkoajatusten sekä masennuksen takia, olen hyödyntänyt sitä tilaa myös sukupuoli-identiteetin pohdintaan).
Haluaisin ulos kaapista. Haluaisin kokeilla, miltä sosiaalinen transitio tuntuu. Muunlaisessa tilanteessa olisin varmaankin tehnyt sen jo vähintään vuosi sitten. Ongelma on se, että olen kansallisen tason kilpaurheilija joukkuelajissa naisten sarjassa. Pelkään, että kaapista tuleminen vaikuttaisi negatiivisesti urheilu-uraani, saattaisi jopa katkaista sen kokonaan. Olen harkinnut lopettamista useaan otteeseen viimeisen vuoden aikana suurelta osin tämän takia. Olen tehnyt päätöksen, että niin kauan kuin pelaan tällä tasolla, en voi transitioitua millään muotoa.
Vaihtoehtona olisi olla edelläkävijä ja esikuva, suomalaiset aktiiviuralla kaapista ulkona olevat transurheilijat voi laskea yhden käden sormilla, mutta en yksinkertaisesti ole esikuva-ainesta. Olen oikeasti tosi hiljainen kaveri. Pelkään huomiota. Haluan vain sulautua joukkoon.
Nyt pride-kuukauden aikana on ollut esillä myös Suomen olympiakomitean ja Ihmisoikeusliiton yhteinen Urheilu kuuluu kaikille -kampanja, joka on nostanut esille vähemmistöjen oikeuksia urheilumaailmassa. Se on toisaalta hyvä, mutta itselleni on tullut siitä vain olo että noinkohan on, olisiko suomalainen urheilu, tai varsinkaan tämä kyseinen lajiyhteisö jossa olen mukana, muka valmis siihen, että nuori transihminen tulee kaapista? Mitä lajiliitto sanoisi, entä seura? Joukkue? Miten kukaan enää suhtautuisi minuun sen jälkeen? En luonnollisesti pärjäisi miesten enkä edes poikien sarjoissa, en enää tässä iässä kun ne fyysiset erot alkaa olla ihan valtavat. Jos naisten sarjoissa kilpaileminen evättäisiin, minun olisi pakko lopettaa. Testot taas lasketaan dopingiksi, joten se nyt on joka tapauksessa pois laskuista jos meinaan naisten puolella vielä kilpailla.
On toki niitäkin transsukupuolisia urheilijoita (FTM), jotka transitioituu, siirtyy miesten sarjoihin, ja vieläpä voittaa. Mutta ne on pääsääntöisesti yksilöurheilijoita. Joukkuelajeissa meitä ei vaan ole. Tai on. Mutta me ei voida olla sitä mitä me ollaan.
Rapakon takana tapahtuva vihamielinen politikointi kohdistuen myös transurheilijoihin muiden transihmisten muassa ei myöskään oloani helpota, mutta yritän olla ajattelematta asiaa. Toivon vain, ettei se trumppilainen ideologia valu yhtään enempää tänne. En jaksa keskustella enää yhdenkään ”but what about basic biology and bible” -kaverin kanssa. Elämä ja sukupuoli-identiteetti nyt vaan ovat monimutkaisempia asioita kun alakoulutasoinen bilsa ja raamatun tekstit. Sori siitä.
En tiedä, mikä tämän tekstin pointti oli oikeasti. Mua vaan ahdistaa taas asiat, joissa toimin itse omana jarrunani. Olin ensin kirjoittamassa nettikirjettä, mutta koska siellä on tapansa mukaan juuri nyt ruuhkaa, niin tämä muuttui julkiseksi vuodatukseksi. Helppo kysymys: luettuasi tämän tekstin, kaapista ulos ennen kuin lopetan urani ja katson mitä tapahtuu, vai lopetanko urani ja transitioidun sitten kaikessa rauhassa ilman paineita? Tulevan kauden ainakin pelaan vielä koska minulla on sopimus, mutta vuoden päästä voi tilanne olla taas auki. Enkä tiedä montako vuotta jaksan vielä pelata kaapista käsin, etenkin kun tiedän että olisi vaihtoehtoinen elämä edessä.
Hei. Aika paha tilanne kieltämättä sinulla. Itsellä tulisi kolmanneksi vaihtoehdoksi mieleen, että kokeile ikäänkuin hiljalleen transitioitua sosiaalisesti. Eli siis onko pakko vain yhdellä kertaa kertoa kaikille, että olen trans? Olisiko mahdollista, jos asiaa ikäänkuin alkaisi vihjailemaan pukeutumisella yms? Eli alkaisi pukeutumaan ja käyttäytymään kuin miehet, mutta pikku hiljaa ja askel kerrallaa. Vastaanotto voisi olla paljon vähemmän yllättynyt ja ihmisillä olisi aikaa sopeutua muutokseen, kun se ei tapahtu yhdessä yössä. Lisäksi kukaan ei voisi suoraan hyökätä sinua vastaan, jos vain pukeudut jollain tapaa, vaikka yhteisö olisikin transihmisten suhteen ei-niin-hyväksyvä. Samalla myös näkisit millaisia reaktioita heräisi ympäristössä. Eli vähän niinkuin kokeilisit kepillä jäätä. En tiedä toimisiko tämä käytännössä, mutta joo.
Ja tosiaan muuten on kyllä vähän hankala ennustaa mitä tapahtuisi, jos tulisit kaapista urheilu-uran aikana, kun en itse tiedä urheilupiireistä hirveästi. Jos nyt kuitenkin tulisit ulos kaapista, niin ei sinulla ole mitään velvoitetta olla joku esikuva tai sankari. Tämän sanon siis vain sen takia, jos itse ajattelet, että sinun olisi sitten pakko olla antamassa haastatteluja ja edustaa tarkoin valituin sanoin vähemmistöä. Ei olisi pakko tehdä yhtään mitään.
Kuitenkin olen sitä mieltä, että tuo tilanteesi on aika sietämätön. Nuorilla urheilijoilla voi muutenkin olla kohtuuttoman suuria paineita olla parhaita lajissaan, ja urheilusta voi tulla käytännössä koko elämä. Nyt sinulla on siinä vielä lisänä tuollainen taakka ja suuri valinta siitä miten tasapainottaa kaksi asiaa. Oletko miettinyt, että voisit avata tilanteen suoraan jollekkin valmentajalle tai lajikaverille? Voisit saada lisää näkökulmaa tilanteeseen? Tietenkin ymmärrän, että heidän mielipiteensä saattaa ollakkin sellainen jota et halua kuulla, mutta ehkä se voisi vähän antaa jotain vauhtia tilanteen ratkeamiseen hyvällä tai huonolla tavalla. Tuollainen tilanne ei varmasti ole mielenterveydelle hyväksi.