En kestä enää.
En kestä sitä, kuinka ällöttäväksi ja hirveäksi ihmiseksi nämä ajatukset ja mielikuvat saavat minut tuntemaan. En kestä sitä, kuinka ne yrittävät saada minut vakuuttuneeksi siitä, että ne ovat asioita, joita oikeasti haluan, ja että valehtelen itselleni väittäessäni muuta. En myöskään kestä enää sitä, kuinka ne tuntuvat aina kohdistuvan tähän tiettyyn henkilöön, josta välitän kovasti.
Ei niin, että mieleni loisi ajatuksia, joissa satutan tätä henkilöä, tai mitään vastaavaa. Kyse on enemmänkin siitä, että mieleni tuntuu koko ajan keksivän erilaisia ”uhkia”, jotka veisivät hänet kauemmaksi minusta.
”Mitä jos en välitä hänestä tarpeeksi?”
”Mitä jos tunteeni häntä kohtaan eivät ole aitoja?”
”Mitä jos seksuaalisuuteni tai identiteettini onkin jokin aivan muu?”
”Mitä jos vain valehtelen itselleni?”
Ajatuksia on monenlaisia, ja ne vaihtuvat jatkuvasti. Heti kun pääsen yhdestä eroon, syntyy toinen. Ne eivät myöskään ole aina pelkkiä ajatuksia. Joskus saan vastenmielisiä mielikuvia, joissa tämä henkilö tekee jotain, tai sitten sellaisia, joissa syntyy hyvin seksuaalisia kuvia tietystä sukupuolesta tai henkilöstä, sellaisia jotka saavat minut rehellisesti haluamaan oksentaa.
Sitten on se osuus, jossa minun täytyy todistella ne vääriksi. Ylianalysoin pienimpiäkin reaktioita, ja jos reaktioni on jollain tavalla ”väärä” tai mielestäni tukee ajatusta, tuntuu kuin pahin pelkoni olisi käynyt toteen. Saatan saada ahdistus- tai paniikkikohtauksen, sellaisen, jossa lukitsen itseni huoneeseeni tai kesken koulupäivän vessaan ja itken tuntikausia. Pahimmillaan ajatukset tuntuvat niin sietämättömiltä, että itseni satuttaminen vaikuttaa ainoalta vaihtoehdolta. En kuitenkaan koskaan (onneksi) päädy tekemään niin, koska se taas uhkaisi pelkoani kontrollin menetyksestä. Jos satuttaisin itseäni, tuntuu kuin tunkeileva ajatus voittaisi.
Tuntuu, että stressaan aivan turhasta, mikä varmaankin on totta. Miten näinkin pienet ajatukset saavat minut välttelemään ystäviäni, perheenjäseniäni tai jopa kokonaisia ihmisryhmiä? Miksi ne uskottelevat minulle, että olen ihastunut parhaaseen kaveriini, opettajaani tai pahimmillaan jopa perheenjäseneeni? Haluan tietää, onko vika minussa, että ovatko nämä ajatukset ja mielikuvat oikeasti osa minua.
Kiitos, jos joku jaksoi lukea.
