Vanhemmat

Moi! Mä oon 14 ja oon ysillä. Panostan tavallista enemmän kouluun ja oon lapsellinen. Välillä leikin vieläkin pikkusisaruksen kanssa nukeilla ja oikeasti innostun leikistä kuin lapset. Pehmolelujen kanssa nukkumisen lopetin vähän aikaa sitten. Tottelen aikuisia kiltisti ja sääntöjen rikkominen yleensä pelottaa minua. En ole kokeillut päihteitä, juonut energia juomaa, tullut myöhään kotiin. En edes ole ikinä riidellyt vanhempieni kanssa. Lisäksi käytän aina pyöräillessä kypärää, kylmällä tai märällä säällä laitan ulkohousut ja pukeuden lämpimästi. Monet tavarani ovat ala-aste aikaisia. Omistin pitkään näppäinpuhelimen. Kehoni ei ole muodokas, mutta pituutta on vähän liikaakin. Minulla on silmälasit joiden sanotaan usein muistuttavan mummojen silmälaseja, mikä on kylläkin totta. Jos kaverini sanovat jotain pahaa itsestään, kerroin heille että se ei ole totta (ja todella tarkoitan sitä). Mutta jos sanon jotain omasta ulkonäöstäni he ovat hiljaa. Se tuntuu siltä, että he ovat samaa mieltä.

Kaverini eivät ole samanlaisia kuin minä. He ovat tavallisia nuoria. Minulla onkin vain kaksi hyvää ystävää. Tiedän syyn ystävien määrään: olen pilkunviilaaja ja ala-aste aikainen käytökseni on ärsyttävää. Tulen kyllä toimeen oikeastaan kaikkien kanssa, mutta emme ole läheisiä. Kaveriporukassa minulla on psykologin/äidin asema. Kuuntelen muiden huolia ja kannustan heitä, mutta välillä minulle tulee olo, että heitä ei kiinnosta oikeasti minun kuulumiseni. He ovat myös suoraan kertoneet minulle, että minun ei tarvitsisi huolehtia niin paljon.

Syytän tilanteestani aika paljon äitiäni. Hänkin on sellainen pilkun viilaaja ja aika ilkeä ystävilleen heidän selkiensä takana.

Olen osittain ottanut sellaisen asenteen, että voin olla sellainen negatiivinen esimerkki jota muut voivat katsoa ja todeta kuinka hyvin heillä menee. En kuitenkaan haluaisi olla sellainen, mutta minusta tuntuu että minulla ei ole muita mahdollisuuksia.

Rakkauselämän suhteen olen kokenut epäonnistumisen ja en oikein ole päässyt vieläkään yli. Toisaalta mietin, että en ole edes tarpeeksi aikuinen suhteeseen mutta haluaisin silti, että olisi joku niin läheinen. Toinen kaverini on suhteessa ja toinen on saanut jo kauan sitten tunteiden tunnustuksen. Lisäksi minusta tuntuu, että kaikki seurustelevat, vaikka tiedän, ettei se ole totta. Helpompaa tästä ei tee, että olen ihastunut samaa sukupuolta olevaan, mutta tiedän, että energiamme eivät kohtaa. Olen aika rauhallinen ja en innostu asioista helposti (tästä syytän isääni). Ihastuksen kohteeni on energinen ja impulsiivinen. Haluaisin olla yhtä energinen kuin hän.

En tiedä mitä voin tehä vai pitäisikö minun edes tehdä mitään. Kuuraattorihan auttaa jossain kouluasioiden järjestelyssä ja psykologi auttaa kiusattuja. En kuuluu kumpaankaan kategoriaan. Ammattipsykologi on taas tosi kallista, virallista ja korkeakynnyksistä. Perheeni ei ole köyhä, mutta emme ole varakkaitakaan. Jos pyytäisin psykologille pääsyä joutuisin kertomaan heille ongelmistani ja pahimmillaan he voisivat katsoa puhelintani. Tiedän että he eivät ehkä saisi, mutta he ovat katsoneet viestejäni kerran aiemminkin. Haluaisin kertoa heille päin naamaa miltä minusta tuntuu, mutta se vain pahentaisi asioita. Äitini mieliala ailahtelee välillä, joten en haluaisi tuottaa hänelle huonompaa mieltä. Ja kuitenkin tämä kaikki ei ole heidän syytään.

Haluaisin mennä kauempaan toisen asteen koulutukseen, mutta kulkemisesta tulisi haasteita. Lisäksi omalla asuinpaikallani on hyvä opiskelu paikka, mutta suuri osa kouluni oppilaista on menossa sinne ja minä haluaisin aloittaa alusta uusien ihmisten kanssa. En edes tiedä mitä haluaisin oikeasti tehdä.

Kiva jos joku tämän valitussaarnan jaksoi kokonaan lukea, kiitos.