[Osa tekstistä poistettu]
käyn kyllä terapiassa mut en saatana rupea enää mihinkään psykiatrille vittu. Nekin yrittää vaan pistää jonkun leiman että voin muuttua tilastoksi eikä yhtään ajattele et se leima voi tuhota enemmän isomman osan mun elämästä kuin en oireet itsessään.
En jaksa lukea tätä tekstiä toivottavasti kukaan muukaan ei lue vaan tää poistetaan suoraan. Ite en enää jaksa poistaa ja painan lähetä ihan vaan vittuillakseni.
Hei!
Kiitos viestistäsi! Jos on huono olla tai mielessä myllertää monenlaiset ajatukset, niin onkin tärkeää, että niitä voi purkaa jonnekin. Hienoa siis, että päätit kirjoittaa tänne.
Olen viestistäsi moderoinut kohtia pois mm. henkilötietojen takia ja jotta sinä pysyisit tunnistamattomana. Olen kuitenkin lukenut viestisi kokonaan.
Ikävä kuulla, että olet voinut huonosti ja mielessäsi on monenlaisia kuormittavia asioita. Asiasi onkin sellainen, että haluaisin tarjota sinulle aikuisen tukea. Täältä Nuortennetin kautta meidän on mahdollista tarjota anonyymiä keskustelutukea puhelimitse, chatin välityksellä ja nettikirjepalvelun kautta. Kaikki yhteydenotot ovat aina nimettömiä ja luottamuksellisia.
Lasten ja nuorten puhelin ja Nuorten tukilinja päivystävät joka päivä numerossa 116 111. Linjat ovat auki arkisin klo 14-24 ja viikonloppuisin la-su klo 17-24. Puhelut eivät maksa mitään, eivätkä ne näy puhelinlaskussa.
Lasten ja nuorten chat päivystää joka päivä klo 17-20. Lasten ja nuorten nettikirjepalveluun voi kirjoittaa milloin tahansa, jos palvelussa ei ole ruuhkaa.
Mahdollisuus on varata myös MLL:n työntekijälle erillinen aika joko puhelimitse tai chatissa. Lisää puhelimen ja chatin ajanvarauksista voit lukea Nuortennetin ”apua ja tukea” -osiosta.
Hienoa kuulla, että käyt terapiassa. Miten olet kokenut sen ja tuntuuko, että pystyt siellä kertomaan esimerkiksi näistä asioista, mitä olit tässä viestissäsi nostanut? Tärkeää olisikin, että pystyisit terapeutille kertomaan mahdollisimman rehellisesti tunteistasi ja ajatuksistasi. Tai kuka muu voisi olla lähipiirissäsi sellainen luotettava aikuinen, keneen tuntuisi mahdollisimman hyvältä tukeutua?
Nostit viestissäsi myös sen, että et halua mennä psykiatrille leiman pelossa. En tiedä, onko tätä aihetta nostettu sieltä hoitavalta taholtasi, mutta tähänkin liittyen on tärkeää, että saisit äänesi kuuluviin ja kerrottua huoliasi tähän asiaan liittyen. Onko terapeuttisi tai joku muu aikuinen sellainen, kenelle voisit tarvittaessa puhua tähän liittyvistä huolista?
En tiedä, mitä kaikkea elämässäsi on meneillään juuri nyt, mutta haluan sanoa sen, että toivottomuudenkin keskeltä on mahdollista päästä ylöspäin oikeanlaisen avun avulla. Yksin ei pidä kuitenkaan jäädä. Muista, että olet tärkeä ja arvokas!
Halauksin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä
Juu anteeksi kauheesti, olin tuota kirjoitellessa tilassa joka lähestyi jo psykoosia ja iso osa tekstistä oli todella liioiteltua ja ylidramaattista.
Nyt olen vähän enemmän järjissäni ja voin avata tilannetta selkeämmin ettei tänne jää kukaan ihmettelemään. Olen 19-vuotias, vietän välivuotta ja urheilen tavoitteellisesti. Olen käynyt terapiassa puolitoista vuotta, alkuperäinen diagnoosi oli masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Oon kuitenkin pitkään epäillyt itsekin kaksisuuntaisen mahdollisuutta sillä lukioaikana minulla alkoi ilmaantua selkeitä hypomaanisia jaksoja, jotka tunnistin itse sellaisiksi ja pyrin ne muilta, myös mielenterveyden ammattilaisilta, peittämään, sillä pelkäsin saada senkaltaisen vakavan diagnoosin. Lisäksi olin todella lääkevastainen vielä pari vuotta sitten ja ajatus sairaudesta joka voisi vaatia jopa elinikäistä lääkehoitoa hirvitti.
Kävi siis niin, että en kyennyt enää peittämään tuoreinta hypomaanista jaksoa terapeutiltani, enkä oikeastaan edes halunnutkaan, myönsin hänelle epäileväni sitä itsekin. Terapeutti kysyi mielipidettäni asian selvittämisestä lääkärillä, mistä kieltäydyin toistaiseksi. Minulla ei ole enää hoitokontaktia psykiatrian puolella, sillä minulle ei lääkevastaisuuteni vuoksi määrätty masennuksesta huolimatta lääkitystä, eikä terapian lisäksi muuta seurantaa ilmeisesti koettu tarpeelliseksi, sillä olin ja olen edelleen täysin toiminta- ja opiskelukykyinen. Epäilen, että tässä on käynyt jonkinlainen virhe, sillä käsittääkseni jokin potilaan tunteva kontakti pitäisi edes teoriassa järjestää riippumatta toimintakyvystä juuri tällaisten tilanteiden varalta, terapialla kun ei niitä aivokemioiden häiriöitä saada aisoihin ja terapiasta huolimatta tilanne voi myös pahentua, kuten minun kohdallani, jolloin tarvittaisiin nopeaa reagointia. Opiskeluni aikana tuo kontakti oli periaatteessa opiskeluterveydenhuolto, mistä kävin hakemassa b-lausunnon toiselle terapiavuodelleni, mutta nyt kun olen valmistunut, en enää tiedä, mihin voisin olla yhteydessä. Terveysasemaan kaiketi, mutta sekin tuntuu hyvin oudolta ajatukselta. Mitä siellä edes sanottaisiin jos menisin ja toteaisin, että tarvitsen mielialaa tasaavan lääkityksen vaikka minulle ei ole asetettu kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosia?
Päässäni pyörii, olenko vain tyhmä vai suoranainen idiootti kun en edes yritä hakea apua vaikka sellaista saattaisin tarvita. Olen melko varma, että hyötyisin tasaavasta lääkityksestä, sillä lähtötilannekaan ei kuitenkaan ole mikään järisyttävän paha kun selviän arjesta ja pystyn ulospäin vaikuttamaan hyvinkin normaalilta. Lääkitys voisi siis hyvän alkutilanteen takia tehdä minusta ”normaalin” siinä määrin, ettei oireita ilmaantuisi enää ollenkaan. Varmasti näistä asioista olisi syytä sen terapeutinkin kanssa keskustella ja aionkin niin tehdä, hän ehkä osaa antaa myös parempia neuvoja siihen, miten juuri minun asuinalueellani ja tilanteessani tulisi asian kanssa edetä, jos vaikka sen lääkityksen haluaisi.
Tällä hetkellä huolestuttaa juuri se, paheneeko tämä jos en hae tai saa hoitoa. Itsetuhoiset ajatukset ovat voimistuneet viimeisen viikon aikana, ja epäilen olevani luisumassa jälleen kohti masennusta. On olo, että olen ihanasta terapeutistani huolimatta jäänyt todella yksin enkä tiedä miten minun tulisi edetä. Haluni esittää normaalia ja pitää itseni toimintakykyisenä kostautuu nyt.
Hei!
Kiitos paljon uudesta viestistäsi. Ei ole syytä pahoitella edellistä kirjoitustasi, joka kuitenkin ehkä kuvasti hyvin juuri senhetkistä olotilaa. Pohdit tilannettasi (niin mennyttä kuin tulevaa) todella hienosti!
Terapiasi on päättynyt ja mietit, minkä tahon puoleen voisit kääntyä saadaksesi apua. Nyt kun vietät välivuotta, juurikin terveyskeskus on oikea osoite avun hakemiselle. Aikaa varatessa voit kertoa lyhyesti asiasi ja myös tuo itsetuhoisten ajatusten lisääntyminen viime aikoina kannattaa ottaa esiin, jotta saat ensimmäisen ajan mahdollisimman pian. Siitä asiat alkavat sitten etenemään.
On todella upeaa, että haluat pitää itsestäsi huolta ja ennakoida tulevia karikoita. Ihmisten näkökulmat omaa hoitoa tai vaikka lääkitystä kohtaan vaihtelee ja se on ihan normaalia. Tärkeintä on, että haluat voida hyvin ja tarvitset siihen apua.
Aurinkoisia päiviä ja hyviä vointeja sinulle
toivottaa Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä