Onko muita yksinäisiä, eristettyjä tai eristäytyneitä?
Luulen, että olen kokenut yksinäisyyttä lähes koko 20-vuotisen elämäni.
Minulla on ihmisiä elämässäni: käyn töissä ja työporukka on oikein mukava. Harrastan joukkueurheilua ja vietän kilpailukaudella joka päivä useita tunteja joukkueeni kanssa. Minulla on melko hyvät perhesuhteet ja vietän heidän kanssaan paljon aikaa.
Kaikesta huolimatta koen, ettei minulla ole ystäviä tai oikein ketään, kenelle puhua murheistani. En ole läheinen yhdenkään ihmisen kanssa. En uskalla päästää muita lähelleni, en tiedä, miten rakennetaan ja ylläpidetään syviä, merkityksellisiä ihmissuhteita. Jos keskustelenkin jonkun kanssa syvemmin, en yleensä anna silti itsestäni juuri mitään. Saan usein palautetta, että jään ihmisille ”etäiseksi”.
Suurimman osan vapaa-ajastani vietän yksin. En käy juhlissa, baareissa, en tapaile ihmisiä kaupungilla tai kenenkään kotona. En käytä edes juurikaan sosiaalista mediaa. Instagramia ja Redditiä toisinaan, mutta niissäkään en juuri vuorovaikuta tuttujen kanssa.
Erityisesti näin kesäisin saattaa kulua kokonaisia päiviä, etten keskustele kenenkään toisen ihmisen kanssa, jos minulla ei ole työvuoroa. Urheilujoukkueeni ei kokoonnu kesäkuukausina. Minulla ei ole vapaa-ajan kavereita.
Samaistuuko joku? Minkälaisia kokemuksia teillä on yksinäisyydestä, joko absoluuttisesta (ihmisiä ei yksinkertaisesti ole elämässä) tai tämänkaltaisesta mitä minulla, että ihmisiä kyllä on, mutta ei merkityksellisiä ihmissuhteita?
Samaistun jotenkin joka on oikeestaan outoo koska oon 16, asun kunnassa jossa perhene lisäks muitakin sukulaisia, mulla on paljon kavereita. Silti oon tosi yksinäinen, puhun kyllä perheelle päivittäin ja serkkuja nään melko usein ja kaverieita kans mutta musta tuntuu silti niin yksinäiseltä. Kellään mun kavereilla ei oo samoja kiinnostuksenkohteita ja ainut kaveri kenen kaa pystyin olla oma itseni suoraan sanoen on muuttunut ***ksi kaveriksi, mun kaverit koulussa sano mua hikeks ja nörtiks ja nauro sille rttä tykkään kirjoista ja oon hyvä koulussa ja läpällähän ne sen aina tarkotti mutta ***lta tuntu kuitenkin, enhän mä edes lue paljoo kokeisiin ja anteeks vaan että tykkään lukea kirjoja. Kenellekkään en voi jakaa mun murheita, yksi online kaveri oli sellanen jolle jotain kerroin aikoinaan mutta se ei oikeen tajunnut ja en osaa puhua tunteista. Kesälomaa oon odottanut siitä lähtien kun lukuvuosi alkoi mutta nyt on vaan lähinnä ollu masentavaa, viikon välein kavereiden kaa hengattu ja muuten huomaan että oon se kuka snapissa alottaa aina keskustelut kun ei muita kiinnosta jutella mun kanssa.
Mä tavallaan ymmärrän sua vaikka mulla onkin tosi läheinen ystävä jonka kanssa oon siis aina koulussa ja joskus muutenkin mut mä vaan tykkään olla yksin. Mua ei haittaa vaikka olisin viikon näkemättä muita kun äitiä ja veljeä joiden kanssa siis asun, joskus harvoin saatan tuntee itteni yksinäiseksi mut melkein aina tykkään siitä ja viihdyn itteni kanssa
Pystyn samaistumaan useampaan kohtaan. Omalla kohdallani olen pohtinut mm. mistä tilanne johtuu, mitä ajattelen tilanteesta, haluanko muuttaa tilannetta jotenkin ja jos, niin miten? Miksi on hankalaa päästää ihmisiä lähelle? Oma ajatukseni tästä on ainakin minulle hyvin suoraviivainen: päästän lähelle vain he, joihin voin luottaa tarpeeksi. Kun sellaisia ihmisiä ei kovin montaa ole, ei ole läheisiä ihmisiäkään.
Tässä piilee kuitenkin olennainen vaaranpaikka: ei anna ikinä kenellekään mitään itsestään. Olen opetellut antamaan muille itsestäni sen verran mitä kukin mielestäni ”ansaitsee”. Ihmiset näyttävät yleensä aika helposti kuinka paljon heihin voi luottaa. Mitä vähemmän johonkin luotan, sen vähemmän jaan itsestäni. Kuitenkin olen koko ajan aito itseni, en muutu eri ihmisten kanssa ollessani tai se ainakin on tavoitteeni. Tärkeää on myös hyväksyä se, että ihmiset tulevat pettämään luottamuksen ja heille tulisi kyetä antamaan tämä anteeksi. Jos näin ei tee, ihminen voi vetäytyä kuoreen suojaan tulevilta pettymyksiltä. Ainakin itselläni tällainen kuoreen vetäytyminen on ollut jonkin sortin defenssi, joka on suojellut näiltä pettymyksiltä, mutta joka on toisaalta estänyt myös positiivisia asioita tapahtumasta. Ajattelen nykyään kuoreen vetäytymistä pidemmän päälle huonona asiana, mutta pidän erittäin tärkeänä kykynä miettiä, paljonko itsestään paljastaa, kenelle ja missä tilanteessa.
Syvät ihmissuhteet sisältävät nimenomaisesti ajatuksen siitä, että uskalletaan olla avoin ja haavoittuva toisen seurassa. Tämä on erityisen tärkeää, mikäli toiveena on kyetä jakamaan tunteitaan toiselle. Voi tuntua todella masentavalta, jos on toive tällaiselle ihmissuhteelle sitä saamatta. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että on parempi olla ilman kuin tyytyä johonkin epätyydyttävään ratkaisuun, joka hyvin todennäköisesti myös kostautuu myöhemmin. Jos lähipiirissä on ketään ihmisiä, kuten perheenjäseniä, keskittäisin energiani heihin ja pyrkisin saamaan tukea heiltä. Tätä tukea voi oikeinkin hyvin olla saatavilla, kunhan osaa kysyä sitä! Uskoakseni monissa perheissä saatetaan vältellä intiimejä keskusteluja tai ei ehkä oikein tiedetä, miten herkistä asioista tulisi puhua tai keskustelu aloittaa. Tietysti yksityiskohtia tietämättä on hankalaa ottaa kantaa asiaan.
Tykkään itse viettää paljon aikaa yksin, mutta olen myös oppinut huomaamaan, minkä verran haluan olla muiden kanssa tekemisissä. Ajattelen, että tärkeintä on olla rehellinen itselle: jos kokee saavansa liian vähän seuraa muilta ihmisiltä, on se paljon parempi myöntää itselleen, vaikka se sattuisi, kuin kiistää se. Uskon, että ratkaisu ongelmaan löytyy paljon todennäköisemmin, jos tilanteen on ensin myöntänyt itselleen.
Toivottavasti löydätte luottamuksen arvoisia ihmisiä elämiinne! On aivan normaalia olla tämäntyyppinen ihminen. Se voi kuitenkin vaatia sisäistä työtä ja tietoista halua integroitua monialaisesti osaksi yhteiskuntaa!