Heips! En oikeen tiedä,onko enään tälläselle peruskoulun käyneelle tarkotettu enään tänne kirjoittelu, mutta haluaisin puhua vain yksinäisyydestäni amiksessa. Käyn siis ensimmäistä vuotta ja puoli vuotta on selvitty ihan kohtalaisesti, vaikka aikaset aamuherätykset pysäkille ja toisella paikkakunnalla on aina ollu n.1h odottelua ja riippuu ihmisistä nii 20-30 min ja vähän ylikin odottelua ihmisten tuloon ja tunnin alkuun. Asun siis 40km päässä paikasta, jossa käyn koulua. Tunnin linja-auto matka, mutta nyt on taas loma ja heti perään työssäoppi.
Mä en oikein keksinyt muuta paikkaa kuin tämä kirjepalvelun lisäksi, koska nyytti ry on ollut sellainen, mikä ei ole tuonut apua tähän asiaan.
Mä olen kokenut puolen vuoden aikana yksinäisyyttä, olen ollut ihmisten kanssa tekemisessä ja mulla on yks kaveri, mutta siltikin olo on yksinäinen. Mä en millään löytää porukasta ketään ihmistä, jonka kanssa vois puhua kaikkee ja muutenkin saada jonkilaista kaverisuhdetta. Musta tuntuu, että mä olen jotenkin liian tylsä persoona niiden silmissä. Sillo, kun oli vielä teoria tunteja ja ihan siis koulupäivä ja me jtn olemattomia käytännön asioita tehtiin tuntisin, mistä ei ollu mun työssäoppiini mitään hyötyä niin mä huomasin muissa jo, että ne ei oikein pitänyt musta. Mä olin kyllä aika puhki jo silloin ja pää ei pystynyt millään keskittymään kaikkeen, kamppailin itseni kanssa tunnilla. Muutenkin oon välillä ollut tosi väsynyt ja muut tuntuu vähän vittuilevan siitä.
Tavallaan mun luokka on ihan hyväkäytöksinen, mutta taas tavallaan ei.
Ne osaa olla kivojakin, mutta joskus on niiden vaa pakko kesken tunnin puhua jostakin, mitä en halua mainita täällä , mutta tavallaan se asia koskee minuakin ja mua se asia loukkaa ja vituttaa välillä. Tuntuu joskus ja mietinkin välillä öisin, että onko se yksi asia vika juuri siksi että olen eripaikkakunnalta kuin he. En kyllä ole tehnyt ikinä mitään pahaa kenellekään, auttanut tarvittaessa.
Mulla on kyllä kadonnut into ja motivaatio tutustua niihin ihmisiin oikeen kunnolla, hyvä kun edes itse olen hiljainen ja teen hommat ihan hyvin niin pitääkin. Veikkaan,että yks syy tähän on myös mun hiljainen olemus, mikä saamut yksinäiseksi ja se, että olen monesti yksin koulupäivisin jos se kaveri ei tule omista syistä kouluun. Mutta ei aina mua innosta olla omien luokkalaisten kanssa, kyllä ne päästäis mut mukaan, mutta ehkä minä olen syyllinen tähän.
Kun olen niiden kanssa olo on sellanen ängetty, ahdistava, yksinäinen. Se on tavallaan aivan sama, oonko niiden kanssa vai yksin vai milleekö? Yksin mä olen kaikkialla.
Paras kaveri on ainoo, jonka kanssa päivät tuntuumaan jotenki arvokkailta hetkiltä. Olo tuntuu ihan siltä, kuin yläasteella hänen kanssaan. Kultaiset muistot on jääneet niiltä ajoilta, kun on ollut rankkaa ja ihanaa.Nykyään me nähää harvoin.Hän käy lukioo ja minä amista. Asutaan silti samalla paikkakunnalla, mutta nähdään joko lomalla harvoin tai linkassa, jos jostain syystä menen myöhempään kouluun kuin normaalisti.Tosin linkka matkat tuntuu aina lyhyiltä, kun palaa kotiopäin ja kotimatkalla linkka hakee lukiolaiset kyytiin. Tuntuu aina lyhyeeltä ajalta se, kun kerkee puhumaan jtn, kun oikeesti vois olla päivän asiat kerrottavana. Sama juttu on aamuisin, jos me mennään samoihin aikoihi samaan linkkaan.
Kiitoksia kumminkin teille, jotka luitte tämän ja olisi kiva saada vinkkejä, että vois löytää jonkun ratkaisun tähän ongelmaani! Kiitos kaikille kirjoittelijoille etukäteen.
Moikka! :)
Ei tää ole pelkkien peruskoululaisten paikka yhtään! Monestihan lapsella ja nuorella on aika suuret merkityserot eli nuoreksi voidaan sanoa jopa 25 vuotiasta ja MLLn tämä osio varmaankin on tarkoitettu erityisesti niille alle 19 vuotiaille mutta mikäpä minäkään olen sanomaan.
Ja oothan kuitenkin vielä nuori iältäsi, älä siis yhtään mieti saako kirjoittaa vai ei.
Korjailkaa jos on korjattavaa :)
Ekaksi pitää sanoa että tuli ihan paha olo puolestasi! Muutamia vuosia sitten nimittäin mulla oli ihan samoja tuntemuksia tosin nuoremmalla iällä, mutta ängetty, ahdistava ja yksinäinen olo on sama iästä huolimatta.
Myös yliankara itsetutkiskelu on tuttua, olenko ihan ok näin ja muiden silmissä, mitähän tuokin minusta ajattelee ja entä jos vaikutan ihan kamalalta?
Yksinäisyys on tosiaan kyllä ikävä juttu. Se voi olla maailman paras asia silloin, kun sitä haluaa ja etsii mutta ajan kanssa ja haluamattaan yksinäisyys on silkkaa kidutusta. Eikä ole kiva miettiä mikä itsessä muka on niin kamalaa ettei löydy samanhenkisiä ihmisiä ja toiset käyttäytyy noin.
Surullisesta viestistäsi huolimatta sydäntäni lämmitti kun kuulin että paras kaverisi on kuitenkin yksi elämän pieniä valopilkkuja. Itsellänikin ne muistot on todella tärkeitä voimavaroja ja niihin voi aina palata ja elää kauniita hetkiä uudelleen.
Varsinkin hiljaiset/ujot tai muuten vaan ”ajatuksissaan seikkailevat” persoonat voivat vaikuttaa ulkopuolisista vähän näkymättömiltä, koettu on, mutta se ei tarkoita ettei senkin kaltaisille ihmisille löytyisi kavereita.
Eikä ole väliä minkälainen sinä olet persoonaltasi, koska kyllä varmasti on ihmisiä jotka sun kanssasi haluaisi olla, ehkä juuri jopa samankaltaiset tuntemukset voivat estää sen.
Älä siis suotta koe suurta syyllisyyttä tai häpeää siitä mitä olet, varmasti kaikki luokkalaisesikin joskus ajattelevat samoja asioita ja kaikilla on omat vaikeutensa.
Tuli ekana mieleen että onko sulla jotain läheistä jolle voisit puhua? Vaikka siellä koulussasi joku tai tuttu?
Yksinäisyys on nimittäin aika raastavaa ja jo pelkästään siitä puhuminen ja avautuminen voi piristää mieltä.
Miten usein olet yhteydessä tähän parhaaseen kaveriisi? Voisitko purkaa hänelle sydäntäsi vaikka viikonlopun vapaina tai netin välityksellä?
Hyvistä kaverisuhteista kannattaa pitää kiinni.
Entä onko sulla harrastuksia tai jotain muuta vapaa-ajan toimintaa?
Se neuvo voi olla aika kliseinen, mutta harrastukset on hyvä tapa löytää samanhenkisiä ihmisiä elämäänsä ja kun pääaiheena on jonkun tekeminen (urheilu, taiteet, monet kunnat tarjoaa myös esim. tietokone- ja tekniikkajuttuja, muita kädentaitoja ymsyms.) niin aikaa ei mene peukaloiden pyörittelyyn ja superpitkiin hiljaisiin hetkiin.
Nuorisotaloilla on monenlaista toimintaa jos siitä on kiinnostunut ja miksei jos on muita samankaltaisia paikkoja niin niitä voi käydä tutkimassa.
Et siis ole mitenkään tuomittu yksinäisyyteen vaikka itsellänikin on välillä vaikea toisinaan kuvitella minkälaiselta oikea ystävä taas tuntuisi ja niitä miljoonia kysymyksiä siitä, onko se enää edes mahdollista.
Toki ystävystyminen vaatii omaakin panostusta asiaan. Jos kummatkin tuijottavat seiniä ja ovat hiljaa, kaverien ja seuran saaminen voi olla aika vaikeaa.
Toisaalta jos löytää samanhenkisiä ihmisiä lähelleen joskus vaan asiat loksahtelee paikoilleen eikä niin kamalasti tarvitakaan sanoja ja suuria eleitä. Ei se siis ole aina siitä suurimmasta äänekkyydestä ja näkyvyydestä kiinni.
Et tiedä kuinka paljon mua inhottaa kun en osaa auttaa enempää vaikka kirjeesi kuulosti niin kamalan tutulta. Pyydän sua silti ”nostamaan kissan pöydälle” jonkun läheisen, luotettavan henkilön kanssa sillä se voi piristää mieltä, puhdistaa pahaa oloa ja nostaa itsetuntoa.
Vaikka joskus tuntuu ettei ole ketään niin silti varmasti on aina joku ja toivon sulle paljon tsemppiä juuri sen oikean tunteiden purkamistavan löytämiseen!
Seuraa, omantyylistä porukkaa ja jopa ystäviä voi etsiä harrastuksista, nuorisotaloilta, netistä jne. On lisäksi parempi halutessaan mennä mieluumin kysymään voiko tulla porukkaan mukaan, kuin katsoa sivusta ja miettiä kuinka paljon parempi siellä olo olisi.
Kaikkien kanssa ei tarvitse tutustua mutta uskon että kun ammattikoulut yleensä ovat suht suuria, niin sieltäkin varmasti löytyy jonkinlaista kaveriporukkaa kun etsii.
On hyvä muistaa myös että jos on välitunneilla (tai miksi niitä nykyään ikinä kutsutaankaan) istumassa nurkassa, voi antaa vahingossa muille äänettömän viestin ”haluan olla yksin” tai ”jättäkää mut rauhaan”.
Ole rohkealla mielellä! Yksinäisyyskin loppuu aikanaan ja apua kannattaa pyytää!
Ja taaskin kristittynä sanon että vaikkei ympärillä olisikaan ihmisiä niin silti ei koskaan olla täydellisesti yksin kun Jeesus kulkee vierellä. Jos siis ei muuta niin kädet vaikka ristiin ja huokaise, ongelmat kyllä nähdään ja tiedetään, niihin kyllä on tulossa apua.
Siis jättisuuri tsemppihali ja siunausta sinulle! Viestisi perusteella olet kyllä kypsä ja ajattelevainen tyyppi jolle varmasti löytyy kavereita, sunlaisistasi ihmisistä on monien elämässä ”pulaa” joten älä yhtään vähättele itseäsi.
Toivon sulle kaikkea hyvää elämään ja jos tuntuu siltä niin todellakin kirjoita/soittele uudelleen tänne tai MLLn muihin palveluihin!
Hei HotChocolate ja kiitos kovasti tuestasi! Tuli jotenkin parempi ja iloinen fiilis,kun toit lisää toivoa tuleviin koulupäiviini, sitten kun työssäoppini on ohitse.
Ajattelin tässä vastata kysymyksiisi,joita viestissäsi kysyit.
Olen siis kertonut tästä vanhemmilleni aiemminkin ja parhaalle ystävälleni. Paras ystäväni, jonka kanssa juttelen wapissa päivittäin niin on samat tuntemukset yksinäisyyteen. Monesti tuntuu siltä,että hänen kanssaan on tosi helppo puhua asioista,mitkä painaa mieltä. Muutenkin kun 10 vuoden kokemus on hänestä, niin olemme lopulta aika samanlaisia: ujoja, hieman outoja yhdessä, mutta kumminkin hyvällä . Parasta ystävääni en näe kyllä muutakuin lomasin ja silloinkin aika vähän, koska hänellä on omat juttunsa. Mutta aina, kun hän voi olla kanssani niin me muistelemme yhdessä peruskoulun aikaa tai sitten olemme jossain shoppailemassa tai muuten vain vietämme aikaa yhdessä.Ja tosi helposti voin purkaa sydäntäni parhaalle kaverille, oikeastaan me kummatkin teemme sitä vaikka tuntuisi siltä,että yhtä vaikeaa on kummallakin ja mitä jos tuo toinen ei kestä?, mutta hyvin silti kaikesta ollaan selvitty monta vuotta.
Olen myös ensimmäisenä vuonna amiksessa ollessa puhunut vanhoille koulukavereille ja jakanut koulupäivän kokemuksia,mitä niitä sitten on ollut ja jakanut muutenkin kuulumisia.
Mutta vanhemmat ovat yrittäneet saada minua panostamaan enemmän vielä siihen, että koitan tutustua meidän luokkalaisiin, mutta ennnen vastaustasi olin aika epätoivoton asian suhteen. Nyt olen miettinyt, että jos voisin yrittää uudelleen etsiä porukasta ehkä jonkun ystävän, jonka kanssa pääsisi oikein keskustelemaan eikä tarvitisi miettiä liikaa, että mitä sanoisi tolle toiselle ja miksi hän ei sano mitään jne? Ennen lomaa tuo ajattelu sai monesti minut ahdistamaan, kun tunsin olevani se osapuoli,joka ei saanut uuteen kaveriini minkäänlaista yhteyttä. Muutakuin silloin,jos puhuimme jotain kouluun liittyviä asioita.
Ja niin itse en harrasta missään muualla kuin kotona, soitan rumpuja ja teen tunteistani sanoituksia. Ulkoillessani myös tykkään kuvata taivasta,kun se on parhaimillaan ja muutenkin kauniit maisevat aina saavat taiteellisuuteni sykkimään :)
En ole oikein löytänyt mitään itselleni sopivaa harrastusta, missä olisi täällä kotikunnallani sen ikäisiä nuoria, että heidän kanssa voisi olla jotain samanlaisuutta. Toki täällä on nuoria, mutta yläaste ikäisiä pikemmin, jotka eivät tunnu olevan enään niin fiksuilta tai sitten ala-asteen kovimmat jonnet, jotka pikku tyttöt kainalossaan esittävät olevansa mitä haluavatkaan ^^. En oikein tiedä, onko se minun juttuni lopulta? En usko. Mutta kiitos kovasti silti! Annoit paljon uskoa tuleviin hetkiin.
Heippa taas!
Ihana kuulla että viestini auttoi jotenkin ja että toivoa on olemassa! :)
Lisäksi sydäntä lämmittää että sulla on kertomasi mukaan oikein hyvä ystävä, oot siinä mielessä hyvin onnekas!
Tosiaan noita ”hiljaisia hetkiä” ei kannata liiaksi pelätä, niitä kun on kaikilla ja joskus on vaan ihan kiva tuijotella vaikka kaunista taivasta ja nauttia vaan ”olemisesta”.
Monesti hiljaisuudesta tai muuten vaan rauhallisesta oleskelusta voi saada paljon enemmän kuin jostain supersosiaalisista small talk – tilaisuuksista.
Joten tosi kiva että olet päässyt ajattelemaan asioita eri näkökulmista!
Uskon nimittäin että sisältä me kaikki jossain määrin ollaan jollain tavalla arkoja, ujoja tai epävarmoja vaikka noissa mainitsemissasi tilanteissa, sinä tai minä ei siis onneksi olla niitä ainoita hiljaisempia tyyppejä jotka miettii näitä :)
Kertomasi harrastukset ovat oikein hyviä! Mitä nyt näin äkkiseltään tuli mieleen niin ihan harrastusmielessäkin jotkut kehittelee vaikka omia bändejä jos vaikka netistä löytää hakemalla muita kiinnostuneita omalta alueelta.
On hyvä olla joku ”henkireikä” elämässä ja musiikki sekä taide voivat monesti toimia yhdistävinä tekijöinä oli se sitten kotona tai muualla.
Ja ”etsivä löytää”.
Ja kiitos itsellesi, inspiroit mua ja varmasti monia muita ja toivotan siis kaikkea hyvää ja siunausta!
Elämä on välillä vähän (tai todella) vaikeaa mutta ehdottomasti taistelun arvoista :)