Yön yksinäinen vaeltaja

Voimia! Olet tärkeä ja arvokas. Yritä kestää <3

Hei!

Sait mut ihan itkemään kirjeelläsi, samoja tunteita olen kokenut mutta järkyttää miten pitkään ton kaiken on annettu jatkua. Kiusaamiseen pitäisi puuttua heti.

Oikeasti, _älä yhtään_ häpeä, kadu tai mitenkään pahoittele sitä että tuli vuodatettua!
Mä en ole kokenut yhtä pitkäaikaisia kokemuksia kuin sinä, mutta omien ongelmien takia täällä on melkein tullut asuttua ja laiteltua viestiä moneen kertaan, ja se kyllä auttoikin.

Kerroit että tiedät vanhempiesi kyllä rakastavan sinua, muttet koe ehkä sellaista läheisyyttä mitä haluaisit?
Kaikki ihmiset ei ole samanlaisia eikä varmasti myöskään ajatuksenlukijoita. Siksi voi olla että vanhempasikin varmasti haluaisivat olla sun kanssa läheisempiä, mutta ehkä he eivät uskalla näyttää sitä tai luulevat ettet sä halua sitä?
Sen takia on hyvä aina puhua asioita läpi ja kertoa miltä tuntuu. Oot vielä nuori ja niin kauan kun teissä henki pihisee niin sulla on aikaa parannella välejä ja lähentyä vanhempiesi kanssa.
Se voi tuntua tosi vaikealta mutta vaikka tekstiviesti, tän kirjeen näyttäminen tai ihan suullinen keskustelu voisi olla paikallaan…?
Uskon todella että vanhempasi rakastavat sua tosi paljon ja haluavat tukea sua ja monesti jo pelkästi pienetkin avautumiset ja keskustelut lähentää tosi paljon ihmisiä.
Siksi toivon että voisit vaikka harkita heille puhumista ja nähdä mitä käy.
Oon oppinut että elämässä voi pettyä monesti mutta jos jää vaan pelkäämään sitä niin harvemmin se siitä muuksikaan muuttuu.
Kuulostat tosi kypsältä ja syvälliseltä tyypiltä ja uskon että sun asiasi paranee kyllä!

Sitten, oletko ollut yhteydessä vaikka koulupsykologiin, -kuraattoriin tms?
Tai onko sulla jotain läheisiä, luotettavia aikuisia joille voisit puhua?
Kaikilla on oma keino avautua jotenkin ja kertoa asioista. Esimerkiksi mainitsemillani henkilöillä on vaitiolovelvollisuus eikä heillä ole mitään syytä pettää luottamustasi tms. joten suosittelen kovasti vaikka tällaisilta tahoilta apua hakemista.
Mulle on suurena voimavarana kirjoitus ja voin ilmaista sillä tunteeni ja kokemukseni paljon paremmin kuin puhumalla.
Kun luin kirjoituksesi niin se toi vähän samaa mieleeni, sulla kun on todella hyvä ja kuvaileva kirjoitustapa ja uskon että näyttämällä vaikka tuon tekstisi se voisi synnyttää sen keskustelun joka voisi puhdistaa vähän ilmaa ja auttaa käsittelemään noita vaikeita kokemuksia.

Vaikka kirjeestäsi selkeästi paistaa paljon surua ja tuskaa niin elämä ei ikinä ole vain sitä.
Mulla tuli tosi paha olo viestisi luettua ja vielä pahempi kun tiedän etten voi vaan kääntää kaikkia tunteitani ja rukouksiani sanoiksi, mutta jospa tästä silti olisi jotain hyötyä?
Itselläni oli siis muutamia vuosia sitten todella vaikeaa ja tuntui aina siltä ettei enää kehenkään voinut luottaa ja oli aina ne pelot ja ahdistukset niskassa.
Monesti vaikeuksissa tuntuu pelko ja epätoivo niin vahvasti että uskoisi vaan voivansa ottaa sitä purkkiin tai johonkin, niin tuntuvaa ja ”fyysistä” se on.
Monet varmaan tietää jo mutta olen siis kristitty. Jos nyt luet tätä ja ajattelet että ”jaha, nää on taas näitä” tai jotain, niin sanon että juuri niissä ahdistavissa kokemuksissa löysin uskon.
Sen takia, että ihmiset tekee sen minkä voi ja sen minkä pystyy ja arvostan sitä paljon, mutta kun on oikein vaikeaa eikä löydä sanoja mihinkään niin voi luottaa siihen että henkilö joka koki kaikkien tuskan varmaan tuhatkertaisena sen takia, että meillä olisi mahdollisuus pelastua, on mun vierelläni.

Viimeistä kappalettasi lukiessasi siis koin todella vahvasti, että tolta musta tuntui silloin ja tota mä kaipasin.
Jeesus on siis todella monille se ”olkapää” ja tuki jota vasten voi nojata kun ei enää itse jaksa.
Tietystikään se ei ole mikään kovin fyysinen juttu ,yleensä, mutta jos nyt mietitään niin joku joka kuuntelee ja kulkee vierellä kokoajan (Jeesus) ja on turvana, niin sellainen tyyppi on aika mahtava ”matkakaveri” elämässä.
Rukous ei ole taikatemppu joka tekee heti ihmeitä niinkuin ihminen haluaa, mutta se on ns. ”henkinen energiajuoma” joka auttaa kaiken tuskankin välistä huomaamaan ne hyvät asiat ja antaa toivoa että tuolla nyt on joku joka rakastaa mua tosi paljon, haluaa olla osa mun elämääni ja auttaa mua kun sen aika on.
Uskon vahvasti myös sen että vaikka Jeesus vaikuttaa meidän elämässä henkisesti niin myös vähän näkyvämmin antamalla meidän elämäämme kaikenlaisia henkilöitä joilta voimme oppia jotain (perheenjäseniä, ystäviä, tuttavia, ohikulkijoita…)
He näkee parhaiten mitä me tarvitaan ja jo pelkkä huokaus, ”auta mua”, kyllä varmasti kuullaan.

Monesti koluan netin kaikki paikat rohkaisun toivossa jos ahdistaa suuresti ja löysin sieltä kerran oikein hyvän vertauksen, ”When you feel like drowning in life, remember that your lifesaver walks on water”, eli kun tunnet hukkuvasi elämässä, muista että hengenpelastajasi kävelee vetten päällä. :)

Ettei mene ihan saarnaksi niin lyhennettynä, toivon että voisit jutella näistä jollekin siellä kotipuolessa ja myös vaikka jollekin ammattilaiselle. Ihminen ei voi millään pidättää tunteitaan ikuisesti eli jossain vaiheessa ne pakosti tulee pintaan.
Ystäviä on maailmassa kaikille kun vaan etsii joten ne perus harrastukset, nuorisotalot ja oman koulun mielenkiintoiset ihmiset kannattaa katsoa.
Oma tukipuuni on siis ollut Jeesus joten sitä suosittelen myös muille aina kun mahdollista, nähtyäni että me ollaan kyllä Jumalan kämmenellä turvassa.

Vaikutat ihanalta ihmiseltä ja toivon sulle kaikkea hyvää!
Kaikilla on aina toivoa ja uskon että säkin tulet huomaamaan sen. Kuvailemasi tunteet ovat mulle ja monelle muulle tuttuja joten luota siihen että uusi päivä on aina uusi mahdollisuus.
Pahimmatkaan hetket ei kestä ikuisesti.
Toki jos joku olisi mulle sanonut noin silloin kun mä olin ongelmissa en luultavasti olisi huomioinut sitä kamalasti, mutta yleensä saadaan kyllä kokea se ihan omassa elämässä käytännössä :)
Ja muistapa myös MLLn palvelut mitkä on jo linkattukin edelliseen viestiin. :)

Olen itse saman ikäinen tyttö, mutta minulla on ollut aivan samantapaisia tunteita viime aikoina. Arvostan että joku poika uskaltaa tulla kertomaan asioistaan ja kirjoittamaan noin kauniisti. On inhottavaa kun ei tiedä mitä pitäisi ajatella kaikesta ja tuntuu että kaikki vain vyöryy eteenpäin mutta itse pysyy tavallaan paikallaan omien tunteidensa kanssa. Eikö niin? Mutta hei älä huoli, muista ettet ole ainut ja aika parantaa haavat. Niin se oikeasti tekee. Tsemppiä ja jaksamista. Et ole yksin <3

Hei kaikki,

Kiitos vastauksistanne, sekä neuvoistanne. En kykene muodostamaan ajatuksiani sanoiksi nyt, mutta vastauksenne merkitsevät silti paljon!