Mitä tehdä kun ystäväni on masentunut ja osoittaa itsetuhoisuuden merkkejä? Hänen elämänsä ei ole ollut helppoa, läheisiä on kuollut, asiat on menny päin mettää ja muuta. Emme asu samalla paikkakunnalla, mutta soittelemme päivittäin ja hän sanoo, että olen ainut kenelle hän voi puhua. Juttelemme todella paljon hänen asioistaan ja aina välillä tuntuu menevän paremmin. Mutta en usko häntä täysin, kun hän sanoo että on lopettanut itsensä kiduttamisen… Haluaisin tietää mistä hänelle voisi puhua, miten häntä voisi paremmin auttaa tai pitäisikö hänelle ehdottaa kunnollista hoitoa?
Olipa elämä miten kova tahansa siinä on AINA jonkin syy elää. Pitää keskittyä siihen mistä pitää ja asettaa itselleen joitain tavoittelemisen arvoisia saavutettavissa olevia tavoitteita. Voit auttaa voimavarojesi mukaan häntä saamaan ajatukset valoisimmiksi, ehdota että hän kokeilisi tai tekisi pitkästä aikaa jotain mistä pitää, tai arvelet että hän saattaisi pitää. Vaikka tietysti ongelmista on myös voitava puhua että esimerkiksi voi löytää uusia näkökulmia.
Jos ystävälläsi ei ole juuri muita hyviä ystäviä, voisi hän yrittää saada myös muitakin ystäviä. Taakka on raskas yhdelle hyväsydämiselle, eikä siitä tule ketään syyttämän, elä ota harteillesi hänen suruja ja ikävyyksiä kokonaan. Voi olla että koska hänellä on vain yksi hyvä ystävä kaukana hän joskus hakee eräällä tapaa erityistähuomiotasi ja testaa suhdettanne ”ikävillä puheillaan”.
Jos hän tietää itsekin ettei kaikki ole kohdallaan ja hän haluaa voida nauttia elämästä = parantua, tai sen on moni muukin huomannut, voi kertoa että; on todella huolissaan sillä välittää niin paljon eikä osaa auttaa enää, ja haluaisi vain hänelle parasta mahdollista, pitää hienovaraisesti tunnustella miltä hänestä tuntuisi ajatus ammattiavusta. (Kuinka hänelle ei ole ”kunnosllista hoitoa” jo järjestetty kovienkin kokemusten vuoksi, kai hän on käsitellyt asioita muidenkin kanssa?)
Toivottavasti keksin edes jotain avuksesi. Olet varmasti kultainen ystävä.
Heips!
Kiva että kirjoitit!
Ei ole helppoa yrittää tukea jotakuta toista kokoajan. Tässä tilanteessa sinun pitäisi myös miettiä omaa jaksamistasi. Et voi olla ystävällesi mikään muu kuin ystävä ja sinun ei tarvitse kantaa kaikkia hänen murheitaan. Uskon että ystäväsi arvostaa sitä että kuuntelet ja usein jo asioiden jakaminen helpottaa. Onko sinulla ketään jolle voisit puhua tästä ystävästä? Tämä joku voi olla vaikka vanhempi, sukulainen tai koulusta joku aikuinen. Hän voisi ehka auttaa miettimään mikä olisi ystävällesi parasta ja mitä voisit tilanteelle tehdä.
Itsetuhoisuus on aina merkki pahasta olosta ja se pitää ottaa vakavasti. Siihen tarvitaan lähes aina ammattilaisen apua ja ehdottaisinkin että juttelisit tästä ystävällesi. Kertoisit että olet huolissasi hänestä ja toki kuuntelet häntä ja olet hänen ystävänsä, mutta mielestäsi hän tarvitsisi ammattilaisen apua.
Tsemppiä! =)
Meinasin laittaa oman ketjun liikkeelle mutta päätin vastata tänne.
Tilanteeni on osittain samankaltainen. Mulla on hyvä ystävä jolla on mielenterveysongelmia, viiltelee ja saa suunnattomia raivokohtauksia ja masennuskausia, jotka voivat kestää kuukausia.
Ollaan monesti puhuttu itsemurhasta. Toisin kuin alkuperäisen kirjoittajan viestissä, ystäväni käy psykologilla. Tosin tässä muutama päivä sitten psykologi oli todennut, että ei tästä meidän kanssa juttelusta näytä olevan apua, yritetään etsiä jotain muita keinoja.
Ja mä en jaksa. Mä en jaksa, mä en pysty, mä en tiedä mitä tehdä. Miten mä voin auttaa, mä en ole edes Suomessa vaan vaihdossa ulkomailla ja tuun takaisin vasta heinäkuussa. Vi**ttaa. Haluan auttaa mun ystävää, mutta lisäks haluisin keskittyä mun uuteen elämään täällä vaihdossa ja tuntuu et just tää ystävä jotenkin vetää mua takasin Suomeen ja jumittaa mut johonkin puoliväliin. Keskustelen ystäväni kanssa paljon koneella, mutta se tuntuu raskaalta, velvollisuudelta. Uusvuoskin meni siin kun huolehdin että se kaveri on nyt sammunu jonnekin lumihankeen kun se oli päissään ja soitteli koko illan ja yhtäkkiä oli laittanu kännykän kiinni just sen jälkeen kun sano et palelee hirveenä ja vihaan kaikkia ja lähen käveleen yksin bussipysäkille.
En ees tiedä miksi nyt kirjoitan tänne, en vaan tiedä että kenelle tästä nyt puhuisin. Mä kuitenkin rakastan sitä mun ystävää mut tää on jotenkin niin raskasta. Tuntuu ihan et se mun rakkauskin jotenkin hukkuu siihen kun mulle tulee itselle niin turhautunut olo, kun ei voi mitenkään auttaa enkä edes tiedä miten tätä alkois ratkoon.