Siirry sisältöön

Voitto viiltelystä

Mulla oli kavereita, jotka oli viillellyt, mutta en mä kelannut että mä koskaan itse turvautuisin siihen.

Mun paha olo oli jo kasvanut pitkän aikaa. Sitten tuli se päivä, jolloin kaikki tuntui vaan ylitsepääsemättömän pahalta. Jostain tuli mieleen, että sitä oloa voisi helpottaa viiltelemällä. Mä kokeilin ja se helpotti, mutta vaan hetkeksi. Ahdistuneisuus palasi vielä kauheampana. Mä kaduin ja häpesin sitä viiltoa todella paljon ja lupasin itselleni etten koskaan enää viiltele. Mutta se lupaus ei pitänyt.

Mä en kertonut kenellekään. Peitin jäljet rannekoruilla, pitkähihaisilla, hikinauhoilla, milloin milläkin. En halunnut että kukaan näkee niitä arpia. Joskus mä kuitenkin käytin vaan vähän rannekoruja, niin että ne arvet olisi nähnyt, jos olisi katsonut. Osittain mä halusinkin, että joku olisi huomannut ne jäljet. Että joku olisi kysynyt että ”Hei, mitä sulle oikeasti kuuluu?”.

Yksi ilta oli taas ihan järkyttävän ahdistava olo ja mä tein sen mitä mä useimmiten tein, viiltelin. Jatkoin vaan, kunnes havahduin jotenkin todellisuuteen ja huomasin kuinka syvälle olin oikeastaan viiltänyt. En pystynyt enää paikkaamaan sitä viiltoa itse. Mä tein sen, mihin luulin etten koskaan olisi pystynyt. Mä kerroin äidille.

Äiti otti sen onneksi tosi rauhallisesti ja yritti lohduttaa mua. Sanoi ettei se ollut mun vika. Että kyllä me tästä yhdessä selvitään. Äiti vei mut päivystykseen ja siellä ne tikkasi mun haavan. Mä juttelin myös kriisipäivystäjien kanssa. Ne oli tosi ymmärtäväisiä. Mä häpesin niin sitä viiltelyä, mutta ei ne mua tuominneet. Ne halusi auttaa.

Tästä mun elämä rupesi pikku hiljaa menemään toiseen suuntaan. Mä aloitin maailman parhaan terapeutin luona ja se terapia on todellakin auttanut mua. Se, että mä puhun niistä asioista jotka mua painaa ja saan sanoja ahdistukselle, auttaa.

Oon löytänyt muita keinoja toimia kun mua ahdistaa, enkä mä enää turvaudu viiltelyyn yhtä usein. Viiltelyn lopettaminen on ollut vaikeeta, kun se on ollut mun tapa selvitä niin pitkään. Takapakkia on välillä tullut, mutta mä oon aina noussut takaisin jaloilleni. Toivon että olisin ekan viillon jälkeen hakenut apua, koska nyt viiltelystä luopuminen vaatii paljon enemmän työtä. Kehotankin niitä jotka viiltelee hakemaan heti apua. Ei kannata odottaa, koska ilman apua viiltelystä on todella vaikea päästä.

Tarina on fiktiivinen.

Verkk@ri

Aiheeseen liittyvät

Nuorten kysymyksiä

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Huomioithan, että kommenttisi julkaistaan tarkistuksen jälkeen.

Back to top