Siis mä oon 13v kutosel. ja mä oon ollu kahen tytön kaa yhes. otetaa ny se toinen: vitosen lopussa ku päästii kesälomalle mä lähetin sille viestin et tykkään susta ja alatko? sit me oltii kesä yhes ja se otti erot meni kaks viikkoo ja se sano ollaa taas yhes. sit kulu kuukaus ja se otti erot.
Se on vaa nii väsyttävää ja tuntuu et mä olisin vaa joku pallo jota pompoteltais.sit mä oon taas ihastunu yhtee tyttöö mut en uskalla enää oikee olla. ni mitä mä teen???
sano sil et päättäis jo, et haluuk se olla vai ei, ja jos sama kierre si vie jatkuu ni sanot si vaa suoraan, et se ei sua enää kiinnosta
Hei,
pahoittelut, että olet joutunut odottamaan viestisi julkaisua ja vastausta.
Olet kyllä ollut tosi kovilla – joutunut kokemaan kiusaamista ja sen aiheuttamia seurauksia ja nyt kertomasi vakava onnettomuus. Olen todella pahoillani. Vaikka en tiedä, millaisesta onnettomuudesta oli kyse ja mikä siihen johti, niin en usko sinun olevan millään lailla syyllinen toisen ihmisen menehtymiseen. Tuskin olet tehnyt mitään sellaista, jolla olisit halunnut jollekin toiselle sattuvan pahasti?
Sinä todellakin ansaitset ja tarvitset keskusteluapua noin järkyttävän tapahtuman jälkeen. Jo pitkään jatkuneet kiusaamiskokemukset oikeuttavat saamaan tukea! On vaikea ymmärtää, miksi sitä ei ole sinulle tarjottu, vaikka puhetta siitä oli!? Joskus ammattilaisille ja hoitotahoille käy virheitä ja joku asia jää tahattomasti hoitamatta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi sinusta aiheutuvaa! Voisivatko vanhempasi muistuttaa ja vaatia keskusteluapua luvannutta tahoa siitä, että sinulle on saatava sitä tukea NYT?
Sinä olet edelleen aivan yhtä rakastettava, kuin ennen vammautumistasi. Olet edelleen Sinä, vaikka jotain sinussa olisi muuttunut erilaiseksi. Ajan kanssa opit toivottavasti hyväksymään itsesi sellaisena, kuin nyt olet ja se on kaikista tärkeintä – että oppii rakastamaan omaa itseään ja pitää itsestään huolta. Se, mitä sinulle on käynyt, ei ole muuttanut tai poistanut niitä kaikkia ihania, ainutlaatuisia ja erityisiä piirteitä ja sielunmaisemaa, jota sinussa oli ennen onnettomuutta. Ne kaikki ovat edelleen sinussa.
Sinun tunteesi, ovat ne sitten mitä tahansa, eivät ole vääriä. Tunteet eivät koskaan ole vääriä. Kaikenlaisia tunteita saa olla. Tunteet eivät kuitenkaan ole yhtä kuin totuus ja todellisuus. Jokaisen tunteet kumpuavat omasta henkilökohtaisesta kokemuksesta ja tulkinnasta. Jokaisella meillä on oma kokemusmaailmamme ja voimme kokea saman asian hyvin eri tavalla. Tärkeää on muistaa juuri se, että tunne ei ole yhtä kuin totuus. Se, että sinusta tuntuu siltä, että olet virhe ja aiheutat vain huolta kaikille, ei ole varmastikaan esimerkiksi vanhempiesi ja muiden läheistesi kokemus. Voisiko olla niin, ettei kukaan muu tunne tai ajattele sinusta sillä tavalla? Uskoisin, että kaikki läheisesi ovat valtavan kiitollisia ja onnellisia siitä, että sinulle ei käynyt pahemmin onnettomuudessa.
Kenelle sitten voisit jutella nyt jo pian (jos et saa tai ole saanut keskusteluapua). Kuraattorista et siis pitänyt. Onko koulussa ketään muuta aikuista, kenestä pitäisit? Terkkari, opettaja, kouluavustaja..? Entä vanhempasi tai joku sukulainen?
Oletko koskaan soittanut Lasten ja nuorten puhelimeen? Se on puhelin, joka on sinulle maksuton ja on auki joka päivä. Numero on 116 111 ja se on auki ma-pe klo 14-20 ja la-su klo 17-20. Kun soitat, numerosi ei näy vastaajalle eikä siitä tule edes merkintää puhelinlaskuusi. Saat olla täysin nimetön ja puhua mistä ikinä haluat. Vastaajana on sinua kuunteleva ja sinusta kiinnostunut vapaaehtoinen aikuinen.
Toipumista ja halauksia sinulle! Olet arvokas, hyvä ja rakastettava sellaisena, kuin olet!
Kyllä välillä.
Hei!
Kirjoitit tosi kuvaavasti ja taidokkaasti sellaista tilannetta, mikä meillä kaikilla jonkinasteisena ja tyyppisenä on joskus ollut. Tuntuuko susta tältä? Tai no, jos jostakin lukijasta tuntuu tältä niin voin sanoa että olet riittävästi, sua rakastetaan ja ei ole pelättävää vaikka sitä kyseenalaistaa kyllä reilusti kun on ongelmia, oon kyllä kokenut senkin.
Olen kristitty ja kun mulla oli samankaltaisia tuntemuksia kirjoittamaasi liittyen, niin tosiaan mua pelotti, ahdisti ja itketti. Olin pitkään ihan lamaantunut ja oikein mitään valoa ei ollut tunnelin päässä, tai ainakaan mä en sitä nähnyt.
Tajusin silloin niihin aikoihin kunnolla että Jeesus rakastaa (kuka kuolisi toisen pelastuksen ja toivon puolesta jollei se olisi rakkautta?) mutta sen takia myös muut rakastaa, ”rakastamme koska meitä on rakastettu ensin”, rakkaus on annettu meille lahjana ja sitä kannattaa käyttää.
Tajusin että ollaan tarpeeksi, ei välttämättä jokaiselle ihmiselle niinkun voi miettiä että pidänkö minä kaikkia riittävinä, mutta toisaalta ollaan paras versio itsestämme koska ei ole toista ja siten ei ole ketään kehen verrata paitsi eilinen minämme. Toki tehdään vääriä valintoja, satutetaan toisia ja ollaan pahoja mutta uskon että ainakin Jumala rakastaa, ei syntiä eikä pahuutta vaan syntistä ja hän haluaa puhdistaa meidät ja antaa anteeksi jos vaan annetaan ja pyydetään.
Sen lisäksi että Jumala rakastaa niin meillä on kyllä ”suojelusenkeleitä” ihan ihmistenkin keskuudessa ja voidaan jokainen olla sitä jollekin ihan hymyn, pienen hyvän toivotuksen tai auttavan eleen kautta varsinkin kun tietää miten sellainen on ehkä joskus omaa elämää piristänyt.
Elämä on joskus hyvinkin vaikeaa ja julmaa kuten sanoit, mutta pimeimmässäkin tunnelissa pilkahtaa valo ja sitä kannattaa etsiä erityisesti kun himmeinkin valo loistaa kirkkaana tähtenä pimeydessä.
Apua kannattaa hakea ehdottomasti jos susta tuntuu tällaiselta, kuraattori tai koulupsykologi, MLLn apupalvelut, vanhemmat tai muu luotettava aikuinen ja tottakai ihan kädet ristiin ja sydäntä purkamaan, meitä kuullaan kyllä.
Älkää jääkö ahdistuksessa yksin koska apua on tarjolla kun sitä etsii ja jokaiselle on varmasti joku keino purkaa ahdistusta ja etsiä apua, joten älä luovuta! :)
Paljon siunausta ja tsemppiä sun elämääsi! Valitettavasti en ole yhtä taidokas kirjoittaja kuin sä, mutta toivon että tästä ymmärtäisi edes jotain?
Vaikka selvästi käytin esimerkkinä ja pohjana kristinuskoa niin se on tarkoitettu jokaiselle ja siinä on ihan perusasioita jotka on olemassa meidän kaikkien elämässä. :)
En ole koskaan tuntenut tuollaista surua/voimattomuutta, mutta minusta tuntuu silti pahalta puolestasi. Onko sulla kavereita tai kumppania tai vaikka ihan vanhempia joille voisit kertoa näistä asioista? Tuntuu ainakin minusta siltä että kärsit pahasta masennuksesta …johtuuko surkea olo jostain tietyistä asioista tai tapahtumista? Saattaa kuulostaa hieman lapselliselta mutta aivan tosissani haluaisin kuunnella mitä sulla on sanottavana ja antaa sitten pitkän halauksen, sillä se auttaa ainakin minua ja on auttanut ystäviä, jos ei lopullisesti niin sentään joksikin aikaa. Apua kannattaa kysyä esimerkiksi psykologilta tms, mutta kannattaa muistaa että masennus on sairaus ja siitä pystyy parantumaan kunhan hakee apua. Ystävä, perheet ja parisuhteet auttavat myös, mutta on ymmärrettävää että on vaikea tutustua uusiin ihmisiin tai pitää kiinni vanhoista jos on jatkuvasti masentunut olo. Mutta kannattaa muistaa että jos keskittyy olemaan ystävällinen ja iloinen muita ihmisiä kohtaan, alkavat he hakeutua seuraasi ja siitä saa uusia ystäviä tai jopa seurustelukumppanin. Tietenkin sinulla saattaa olla jo nämä kaikki, mutta sitä suuremmalla syyllä kannattaa ottaa kaikki irti heidän seurastaan, sillä se on avain parempaan mielentilaan ja jaksamiseen. Tsemppiä! :)
Minä rakastan sinua. Olet hyvä, vahva ja kyvykäs. Ryhdistäydy,elämä on ihanaa ja ihmeellistä! Kuulostan kukkaiskeijulta So What.
Olet TÄRKEÄ!
Ketään ei saisi haukkua sinua! Olet ihan yhtä tärkeä kuin muut. Olet ihana.
Muista myös se että suru puolittuu ja ilo kaksinkertaistuu jos sen jakaa! Tsemppiä! Toivottavasti tämä auttoi edes vähän. OLET TÄRKEÄ! Kerro huolesi vaikka viestillä äitillesi/isällesi (jos sulla on kännykkää, ellei ole; lähetä/jätä lappu pöydälle. Minä rakastan sinua suuresti. Toivottavasti et jää surusi kanssa yksin!