Niin…
Oon kasilla ja mun luokkatoveri menehty täs vähä aikaa sitte..
Joskus iltasin kuuntelen musiikkia ja näen sen kuvan ja rupeen rääkymään niin ku viimestä päivää.. Mut en halua puhua aikusille tästä asiata ja en oo käsitelly mitenkää mun vanhmepien kans tätä mun ystävän kuolemaa, onko se ihan ok?
Jonki verran oon jutellu mun muiden luokkakaverien kans ja jakanu ajatuksia mut jotenki mä en vaan halua puhua koko asiasta..
Haluaisin vaan mun ystävän takas 8”( *tippa linssissä jälleen*
Jotenki tuntuu väärältä van jatkaa omaa elämää ja olla ilonen ku oma ystävä ei enää pysty siihen, se ei voi enää hengittä, eikä olla laulamas joulukonserteis, siitä ei voi enää tulla kokki, niin ku se olis halunnu… En mä tiiä onko mulla mitää varsinaista ongelmaa vaikka en halua vanhemmilleni asiasta puhua ku ystäville jonki verran siitä puhun.. Jotenki tuntuu paremmalta kirjottaa täs tänne mun ajatuksista ku puhua niistä, en mä saisi sanaakaa suustani ku mulle tulis jo itku…
elämä on vaikeeta, munki yks hyvä kaveri kuoli jonku aikaa sitte… nyt tulee koht 2 vuotta. se oli mun bestis. mut ajan myötä mä oon todennu, että ei voi mitään. kyllähän mulla on sitä ikävä ja surettaa vieläki, mut onneks ei enää niin pahasti. voi puhua siitä ja muistella sitä ihan hymyillen jo. aika parantaa, mut ei kaikkea.
:'( Otan osaa :(
Siitä ei ole pakko puhua. Mulle helpottaa kirjoittaminen, siis pistää vaan paperille ajatuksia niin ne on ehkä helpompi käsitellä. Mut myös puhuminen auttaa, joskus ei vaan pysty puhumaan kun itkettää niin paljon. Ja mä luulen, et sun kaveri miettis jos tietäis että sun pitää jatkaa elämää vaikka hän ei siihen enää pystykään, ei hän tykkäis jos sä jäisit suremaan häntä koko loppuelämäkses. Alussa on aina tosi vaikeeta. Myös tekeminen auttaa, tee jotain mihin on pakko keskittyä niin et voi ajatella kaveriasi kun tuntuu että et jaksa.
Voimia ja jaksamista sulle.
Moikka!
Otan osaa ystäväsi kuolemasta. Se väistämätön asia, mikä meille joskus kaikille tulee tapahtumaan… Josta läheiset kärsii ja josta emme tiedä mitään. On jo rohkeeta ees kirjottaa siitä mitä ajattelee, varsinkin tollasten tapahtumien jälkeen. Hyvä sinä!
Jokainen käsittelee surua omalla tavallaan. Jos et halua, ei sinun tarvitse puhua kenenkään kanssa aiheesta. Jos haluat, valitse luotettava henkilö tai esimerkiksi koulusi kuraattori. Kerroit, että paremmalta tuntuu kirjoittaa. Tänne voit tietenkin aina kirjoittaa, mutta jos haluat keskustella aiheesta vaikka vanhempiesi kanssa, voisit esimerkiksi kirjoittaa heille kirjeen vaikka asuvatkin ehkä samassa talossa.
On ymmärrettävää, että haluaisit ystäväsi takaisin, mutta sinun täytyy tajuta että niin ei tapahdu. Arjen on jatkuttava tavallisena, ja hän jää elämään muistoihin. Kannattaa muistaa vain hyvät ja mukavat asiat, turha menneitä on murehtimaan jäädä! Ystävälläsi on todennäköisesti (kukaan meistä ei tiedä, missä hän todella on ja mitä tekee) kaikki hyvin ja sinun on turha ajatella että on epäreilua että sinä pystyt kokemaan maan päällä vielä kaikennäköistä mukavaa. Jokaisella meillä on oma aikamme, ja kaikkien meidän kuuluisi käyttää se hyvin. Ystäväsi varmasti haluaisi että voisit hyvällä omallatunnolla nauttia kaikista elämän iloista!
Itku on luonnollinen asia, eikä sitä kuulu hävetä. Se puhdistaa mielen ja silmät :) Älä ikinä unohda ystävääsi, mutta muistele kuinka paljon hyvää annoitte toistenne elämään, ja nyt sen oli vain aika loppua. Aluksi voi olla vaikeaa, mutta uskoisin että vähitellen helpottaa. Itke niin paljon kuin itkettää, kirjoita tunteitasi itsellesi tai jollekkin muulle ja käsittele ne huolella koska ne ovat sinun oikeita ja aitoja, tärkeitä tunteitasi. Mutta muista nauttia elämästäsi, jossa varmasti on vielä paljon hyvää!
Ymmärrän hyvin, että suret, koska ystävän menettäminen on varmasti kova paikka, ja vaikka elämää pitäisi jatkaa eteenpäin, kaikki asiat vetää sua taaksepäin ja ajattelemaan tätä sun kaverias. Kaikilla on oma tapansa ja aikansa surra, joten on ihan ymmärrettävää, että tapahtumasta puhuminen on vaikeaa sekä epämiellyttävä aihe.
Tietääkö vanhempasi kuitenkin luokkatoverisi menehtymisestä? Jos ei, olisiko kuitenkin hyvä kertoa edes heille asiasta. He ovat elämänsä aikana kokeneet varmasti myös paljon ja osaavat lohduttaa sinua juuri oikealla tavalla. Sekä uskon, että jos sanot heille, ettet halua puhua asiasta, niin he ymmärtävät.
Ootko miettiny, että miksi susta tuntuu väärältä jatkaa omaa elämääsi? Muista, ettet voi loppuun asti syyllistää itsees, eikä sulla ees ole aihetta sellaseen. Ja jos yhtään auttaa, uskon, että luokkakaverisi kuitenkin haluisi sinun elävän omaa elämääsi ja että olisit vieläkin se sama ihminen joka tunsi sinut. Jos hän on kertonut haluavansa olla kokki, mitä sinä haluat olla? Eikö olisi mukavaa, jos päätyisit siihen ammattiin mihin haluat, jotta luokkatoverisi voisi olla ylpeä sinusta.
Ja onneksi on olemassa mahtava nuortennetti ja sen keskustelu palstat, jotka pelastavat sinut puhumisen vaikeudelta! :) kirjoittele tänne ihmeessä enemmänkin jos siltä tuntuu!
Voimia ja hauskaa joulun odotusta!
Osanottoni ja jaksamisia,
-Sartsu & Salla-Serena