Hei! Olen nyt 14 vuotias tyttö ja minua tavallaan kiusataan, mutta tavallaan ei. Kaikki alkoi jo ykkösluokalla. Minulla oli monta erittäin hyvää ystävää ja yksi aivan mahtava BFF, kuitenkin puolivälissä ekaa kouluvuottani, kaveripiirini alkoi pikkuhiljaa pienentyä, enkä oikein tiedä miksi. Kakkos luokalla minua alettiinkin jo kiusaamaan oikeasti. Paras ystäväni suuttui minulle jostain ja rupesi käyttämään salaisuuksiani minua vastaan. Se tuntui hirveälle ja itkin melkein joka ilta tämän takia.
Kolmannella luokalla luulin jo kiusaamisen loppuneen, mutta silloin alkoikin syrjiminen. Olin tilanteeseeni tyytyväisempi, sillä nyt minua ei ainakaan haukuttu, tönitty yms. Neljäs luokka olikin erityisen vaikea. Entinen paras ystäväni rupesi jatkamaan kiusaamistani, ja sai mukaansa kunnon joukon omia luokkalaisiani. He haukkuivat minua, huutelivat minulle, tönivät minua ja joksus jopa saattoivat ns. varastaa esim piponi. Tässä vaiheessa äitini soitti opettajille, ja opettaja piti puhuttelun minun, ja kahden minua eniten kiusanneen kiusaajan kanssa. Ensin ajattelin että asia olis nyt kunnossa, mutta he jatkoivat haukkumistani, mutta tekivät sen niin salassa ettei kukaan opettaja koskaan nähnyt eivätkä he enää uskoneet minua vaikka kerroin kiusaamisesta.
Viitos luokan kävin eri koulussa. Muutimme kauas edellisestä asuinpaikastani, isän töiden mukana. Ajattelin että täällä kaikki kääntyisi paremmin! Ja allkuun, niin kävikin. Melkein kaikki luokkalaiseni halusivat olla kanssani, ja olin tavallaan suosittu. Mutta en tajunnut että se oli vain sitä uutuden ihanuutta. Puolessa välin viidennettä vuottani, jotkut rupesivat kuiskimaan kaikkea pahaa minusta. Päätin olla välittämättä jotta he lopettaisivat. No osa jatkoi osa ei ja kutosluokka menikin aika mukavasti.
Mutta seitsemännellä luokalla kaikki kääntyi nurinpäin. Alussa, olin kaikkien uusien tulokkaiden ystävä ja vanhat ystäväni alkoivat vähän syrjiä minua koska olin ainoa joka jutteli eri kouluista tulleille. No, ajattelin että se menee ohi, ja menikin. Mutta pian vanhojen kavereideni tutustuttua uusiin tulokkaisiin, he kaikki kääntyivät minua vastaan, tai no osa vain ei halukkut olla kanssani. Muut haukkuivat ja jättivät pois. Olin kaikki välkät yksin. Ja se vaikutti jo tuntityöskentelyyni, sillä pari/ryhmätöitä oli mahdotonta tehdä, sillä he joko eivät puhuneet minulle tai tiuskivat ja haukkuivat. Enkä tajunnut mitä olin tehnyt jotta he vihasivat minua niin.
Aloin olemaan koko ajan yksin, mutta kiusaaminen alkoi loppua seiskan keväällä, ja nyt kasin keväällä olen jo ystäviä monen kanssa. Mutta vaikka minulla on erittäin hauskaa kamujeni kanssa ja olen onnellinen. Itken silti joka ilta ja olen harkinnut niin pahoja asioita… Ja olen myös ollut aika itsetuhoinen. Vaikka en periaatteessa haluaisi. Enkä tajua miksi näin on. Mielestäni elämäni pyörii ihan mukavasti.. :/
Hei!
Tämä sun tarina on tosi surullinen. Jokainen ansaitsee oikean ystävän, eikä tuollaisia selkään puukottajia tms.
Olet vahva ja ansaitset itsellesi todellisia ystäviä!
Älä tee itsellesi pahaa. Mikään ei ole sinun syytäsi, ja olen varma että asiat alkavat menemään paremmin. Kuolema ei ole ratkaisu mihinkään.
Paljon haleja ja voimia sinulle sinne :)!
Sun tarina muistuttaa myös mun elämää mä oon myös ollu ykkösluokan puolesta välistä asti kiusattu ja syrjitty ja mä oon tällä hetkellä ysillä ja ite hengaa vuoden nuorempien kanssa. Ja mua on satutettu mitä raukkamaisimmista asioista esim: Mun pikkuveljen kuolemmasta on tultu koulunkäytävillä huutamaan. Ja mä voin myös sanoo ettei kannata satuttaa ittees [osa tekstistä poistettu] siitä ei jää nättii jälkee ja nyt mä en ees uskalla hakee siihen apua aikuisilta :(