–
Juu mullakin on aika tylsää
Hassua ajatella, että ihmiset jotka käytti nuortennettiä joskus 2010 luvulla on luultavasti nyt jotain kakskymppisiä. Ne saatto käydä täällä useinkin, mutta joskus tuli niiden viimeinen kerta. Ja niin käy myös kaikille meille täällä. Tää ei varmaan jää mun viimeiseksi kerraski nuortennetissä, mutta ei voi koskaan tietää.
En halua kasvaa aikuisekis. Aikuisuus merkitsee mulle vastuuta. Mutta en mä osaa. En mä pysty. Parin vuoden päästä mun pitäis muuttaa omilleen. Mutta en mä oo valmis. Ja mä tiedän että mä en tuu kestää yksinäisyyttä. Onhan aina soluasuntoja, mutta ei sekään auttais mitään.
Siks musta tuntuu, että jos ois joku jonka kanssa asua ja elää. Joku joka rakastaa ja jota rakastan. Se ois ihanaa.
Mutta samalla sanotaan, että ei voi rakastaa, jos ei rakasta itseään. Mikä sitt on tää tunne? Kaikki on kuitenkin vain harhaa. Mä vain kuvittelen. Ei se oikeasti tykkäis musta.
Mutta kuitenkin tahdon joka päivä olla sen kanssa.
Mua pelottaa, että oikeasti tavoittelen vain sitä, että mua rakastettaisiin. Ehkä se on osittain totta. Kunpa joku vaan rakastais mua. Kyllähän perhe välittää, mutta ei se ole sama asia. Mä voisin tehdä pitkän listan ihmisistä, joista olen välittänyt, kiinnostunut, joihin olen ihastunut ja joita olen rakastunut. Ja jotka on särkenyt mun sydämmen. Tahtoisin vaan olla jonkun muun listalla.
En halua olla ikuisesti yksin. Tahdon elää. Tahdon kokea. Mutta en mä uskalla. Ei mua oo tehty elämää varten.
Mua ei oo tehty juhlimaan, ei iloitsemaan, ei kokemaan rakkautta. Ei pidä käsittää kuitenkaan väärin, mä tahdon jatkaa. Mä olen toiveikas. Ehkä joku aamu mä herään ja oon joku muu. Mutta kuitenkaan niin ei oo vielä tapahtunut.
Näin että ensisuudelma on yleensä neljätoistavuotiaana. Se tuntui siltä, että joku ripotteli suolaa haavoihin. Tuntuu niin tyhmältä toivoa, että joku koskisi mun suuta suullaan. Kuulostaa järkyttävän typerältä. Mutta silti mä unelmoin että se tapahtuis.
Aikuistumien on ikävää.
Moi, Anonyymi!
Varmasti moni rakastaa sua. Vaikutat ihanalta ihmiseltä, enkä ymmärrä, miksi joku vois jättää rakastamatta sua, sun persoonaa, sun hymyä; oli se sitten perheenjäsen, ystävä tai enemmän kuin ystävä. Vaikka sua ei olisikaan luotu juhlimaan, iloitsemaan tai kokemaan rakkautta, (mihin en kyllä usko), sut on luotu elämään. Sut on luotu toivomaan, sut on luotu uskomaan, sut on luotu unelmoimaan ja sut on luotu tukemaan muita – tukemaan niitä, jotka ei uskalla toivoa parasta tai unelmoida. Sä oot täydellinen, rakkauden arvoinen, eikä kukaan voi viedä sitä sulta pois.
Mä siis toistan: sua rakastetaan. Ehkä et huomaa sitä, mutta monet ihmiset sun ympärillä välittää susta, haluaa oppia tuntemaan sut. Sut on luotu rakastamaan ja saamaan vastakaiku rakkaudellesi. Anna sille mahdollisuus, jaksa toivoa vielä❤️
Kiitos Suonjar (🌈?) sydäntälämmittävästä viestistäsi <3
Tiedostan kyllä, että mun elämässä on ihmisiä, jotka välittää. Paljonkin. Ja välillä musta tuntuu oikeestaan raskaalta ylläpitää kaikkia ihmissuhteita. Koulu vie melkein kaiken ajan jo muutenkin ja arvostan paljon omaa aikaa. Tunnen kuitenkin syyllisyyttä, koska en näe ystäviä tarpeeksi usein. Koulussa toki näkee joitakin ja perhettä nyt näkee aika automaattisesti, mutta muuten ystävyys on yhtä stressiä.
Mulla on yks läheinen kaveriporukka, jonka kanssa voin puhua kaikesta. Tai no… ne muut ainakin voi puhua mistä vain. Mä ehkä enemmänkin kuuntelen. Mutta se ei silleen oo ongelma. Välillä ne kaverit siinä porukassa kysyy, että onks mulla tylsää, kun en hetkeen sano mitään. Ja ei mulla oo, ne on super hauskoja. Mutta kyllä musta välillä tuntuu, että mua kiinnostaa enemmän niiden elämä kuin niitä mun elämä.
Meitä on siinä porukassa neljä. Yhen niistä oon tuntenu jotain kymmen vuotta ja niihin kahteen muuhun tutustuttiin joku vuosi sitten. Tää jonka oon tuntenu pisimpään on mulle ollu se paras kaveri. En kuitenkaan koskaan oo uskaltanu sanoa meitä parhaiksi kaveruksiksi, koska hänellä on toinen erittäin läheinen kaveri. Viimeksi kun näimme tällä neljän hengen porukalla, kävi ilmi, että paras kaverini ja toinen porukan jäsen olivat nähneet kahdestaan. Kontekstiksi tällä porukalla on ongelmana, että ehditään harvoin näkemään kiireiden takia ja minä olen usein niitä yrittänyt järjestää.
Niinpä tuntui aika ikävältä, kun he olivat nähneet kahdestaan. Myönnän, olen ehkä hiukan omistushaluinen tätä ”parasta kaveriani” kohtaan. Oon huomannut että ollaan muutenkin kasvettu erilleen. Tai oikeastaan enemmänkin epäilen että kaverini on kasvanut jo aiemmin erilleen minusta, mutta ei ole vain uskaltanut olla avoimesti oma itsensä.
Voisin sanoa, että heidän kahdenkeskinen tapaamisensa merkitsee minulle jonkinlaista loppua. Minulla on paljon kavereita kaveriporukan ulkopuolella, mutta en ole muille aivan yhtä avoin kuin heille. Minusta tuntuu, että minut on petetty. Toki minä ja ”paras kaverini” olemme nähneet pari kertaa kahdestaan sinä aikana, kun kaveriporukka on ollut koossa, mutta ne ovat olleet erilaisia tilanteita. Kutsuimme silloin kaksi muuta mukaan, mutta he eivät päässeet paikalle. Ja muutenkin, olemme tunteneet kauemmiten, joten minusta se tuntui järkevältä. Heidän tapaamisensa tuntui enemmänkin salatulta. Tuntui, ettei muita tahdottu mukaan – tai minusta tuntuu, että minua ei haluttu mukaan.
Sanon kaveriporukasta myös sen, että ehkä yllättävästi oikeastaan kokosin kaveriporukan. ”Paras kaverini” on monesti ollut uusiin ihmisiin tutustumista vastaan. Viime vuonna kuitenkin sain hänet tutustumaan kahteen uuteen tyyyppiin, ja kaveriporukka muodostui. Siksikin olen pitänyt luonnollisena, että olen viettänyt kaikkien ryhmän jäsenten kanssa kahdenkeskistä aikaa.
Olen aina tiennyt, että minussa ja ”parhaassa kaverissani” on paljon eroja. Häntä kiehtoo sääntöjen uhmaaminen ja vauhti. Itse olen enemmänkin sääntöjen sanatarkka noudattaja ja vierestäseuraaja. Niinpä en ihmettelisi jos ”bestiksestäni” on tuntunut, että joutuu hillitsemään itseään ja esittämään seurassani. Ja ehkä hänen toinen hyvä kaverinsa on tuntunut kiinnostavalta, koska hänkin on mielellään tekemässä kaikkea uhkarohkeaa.
En ole hyvä luopumaan. Tiesin odottaa jo vuosi sitten jonkinlaista muutostaa ystävyydessäni ”bestiksen” kanssa, koska menimme eri jatko-opiskelupaikkoihin. En osannut kuitenkaan ennakoida tällaista murhenäytelmää.
Ehkä minä vain ylireagoin. Se oli vain yksi tapaaminen. Mutta silti se on niin kamalan tuntuista. Tuntuu siltä, että minua on huijattu.
Jo ala-asteella mietin, tahtooko ”paras ystäväni” oikeasti olla kaverini. En kuitenkaan koskaan kysynyt. Ehkä olisi pitänyt.
Noh, tästä on hyvä jatkaa ensi vuoteen. Luultavasti päivitän tähän ketjuun tragedian (eli elämäni) seuraavat tapahtumat.
Hyvää uutta vuotta kaikille, jotka tätä jostain syystä eksyvät lukemaan :)
Uusi vuosi on alkanut. Olin jo unohtanut sen, mutta nyt se tuli taas mieleeni. Ei sillä oikeastaan ole edes väliä. Ei millään oikeastaan ole väliä. Mutta kuitenkin kaikki vaan on. Se on lohduttavaa. Että millään ei ole väliä. Koska sitten ei ole painetta.
Mutta oikeastaan asioilla on väliä. En halua tuottaa pettymystä. En halua loukata. En halua antaa huonoa kuvaa. En halua olla välinpitämätön. Ihmisillä on väliä.
Elämässäni on uusi tärkeä ihminen. Mutta hän ei tiedä, ainakaan vielä, että hän on minulle tärkeä. Olen siis ihastunut. Taas. Voisin sanoa, että olen kyllästynyt ihastumiseen, mutta se ei olisi totta. Koska tämä on ihanaa. Alkaa välillä hymyilyttää. En välillä voi edes lopettaa hymyilyä. Sisällä kuplii ja samalla perhoset liitelevät aivoissani, mahassani ja kaikkialla. Aivot muuttuvat muusiksi ja jalat keitetyiksi spageteiksi.
Olen tietänyt ihastukseni jo muutaman vuoden. Ja olen ajatellut jo aiemmin, että hän vaikuttaa aika ihanalta. Olin vähän kiinnostunut. Mutta muutama päivä sitten, no se oli menoa. Yksi ilta vaan tajusin, että ei voi olla, tämä on vaan meant to be.
Lisäksi minulla on ihan kamala vauva kuume. En voi vaan lopettaa perhe-elämän kuvittelua ihastukseni kanssa. Ihastukseni on vaan niin täydellinen – hauska, älykäs ja muutenkin sopiva luonteeltaan.
Monet ihastukseni ovat olleet sellaisia, että ei olisi ollut tuhannessakaan vuodessa mahdollisuutta, että meistä olisi tullut mitään. Mutta nykyinen ihastukseni, siinä voisi olla jotain.
Nyt ajatuksissani pyörii milloin näen hänet taas ja mitä teen vai pitäisikö minun tehdä mitään tai haluanko nähdä häntä ja… No tajusitte varmaan.
Mutta ihastuminen tarkoittaa myös jatkuvaa pelkoa. Katsoinko häntä liian kauan? Arvaako se nyt että olen ihastunut? Entä jos se vihaa mua? Entä jos se ei siedä mun ulkonäköä? Tiedän kuitenkin, että ei se ole niin vakavaa. Jos hän on niin mukava kuin toivon, hän ei arvostele minua.
Ja kaiken lisäksi uskon, että mun vanhemmatkin pitäisivät hänestä. Samaa ei voi sanoa suurimmasta osasta mun ihastuksista. Mutta hän. Hän harrastaa itseasiassa samaa harrastusta kuin isäni, hän on fiksu, ei ole mikään pelle (vaikka hauska onkin) jne.
Mutta mitä sitten. On musta aiemminkin tuntunut, että ihastus on se oikea. Voihan tää olla ohimenevää. Mutta toisaalta voin vain elää hetkessä. Mitä nyt murehtia tulevaa. Elämä on elämää.
Yritän vain keksiä miten lähennyttäisiin. Minulla on tapa mielessä, mutta sen toteutuminen vaatisi hiukkasen sattumaa ja onnea.
Toivottavasti tämä vuosi toisi onnea.
Viime viestissäni toivoin tältä vuodelta onnea. Tällä tarkoitin onnea ihastukseen tutustumisessa. Toiveeni toteutui. Mutta nyt toivon, että se ei olisi toteutunut. Juuri nyt minusta tuntuu, että olen vain satuttanut häntä. Ja muutenkin, olisi ollut helpompaa, jos mitään ei olisi tapahtunut.
Kaikki ei kuitenkaan mennyt kuten suunnittelin. Tarkoituksenani oli lähentyä häntä ihan vaan kaverillisesti hitaasti tutustumalla. Mutta se ei mennyt niin. Kaikki tapahtui aika nopeasti. Jätän tarkemmat yksityiskohdat väliin, mutta sanotaan, että hänelle tuli pian ilmi, millaiset tunteeni olivat. Ja lopulta tunteet olivat molemminpuoleisia.
Jutellaan vieläkin joka päivä. Mutta silloin kun vasta rupesimme juttelemaan, keskustelimme jatkuvasti. Joskus puhutaan vaaleanpunaisista laseista ihastumisen yhteydessä ja no… tässä tapauksessa minulla oli varmaan kolmet vaaleanpunaiset linssin päällekäin. Ajattelin häntä koko ajan. En mä tiedä mitä mä aattelin. Kai mä uskoin meihin.
Mitä sitten, saatat miettiä. Miksi olen alavireinen. Koska eikö olisikin unelma jutella ihastukselle, jonka tunteet vastaavat omiasi? Oli se. Mutta sitten se ei ollutkaan.
Mä en tiedä mikä se lopullinen syy oli. Olen miettinyt liian nopeaa etenemistä, sitä etten ole valmis suhteeseen, mutta eräs vaihtoehto kalvaa minua eniten: tunteeni vain yksinkertaisesti lähtivät.
Niinpä kerroin hänelle, että en pystynyt jatkaa juttelua. Että romantiikka sai riittää.
Mutta silti me vielä jutellaan. Kavereina. Se on vaikeaa.
En pystynyt heti puhumaan ihastuksestani kavereille. Ja kun kerroin lopulta muutamalle, reaktiot eivät olleet odottamiani. En ole koskaan aiemmin jutellut ihastukselleni – tämä on minulle iso asia! Mutta kaverit eivät pukahtaneetkaan. Ehkä he olivat vain järkyttyneitä. Mutta minulle tuli olo, että asialla ei ollut heille juurikaan väliä.
Mutta kaikilla mun kavereillakin on vaikeaa nyt. Maaliskuu on vaan ihan kamala. Musta tuntuu, että en koskaan aiemmin ole ollut yhtä henkisesti rasittunut.
Mä kellun nyt vaan meren pinnalla ja odotan aaltoa, joka vie mut pinnan alle. Aiemmin mä vielä uin virran mukana.
En mä tiedä mitä mä teen. Kai mä vaan ootan. Se on aiemminkin toiminut. Kyllä tää tästä vielä.
Hei kaikki.
Hei Nuortennetin lukijat, jotka eksyivät lukemaan viattoman näköistä tylsyyden valittelu viestiä.
Hei te, jotka mietitte ”no mitä tähänkin nyt vastaisi” (ei teidän mitään tarvii vastata, mutta toki voit laittaa vaikka sun lempi jäätelömaun – tarviin suosituksia).
Hei moderaattorit, arvostan teitä ja kiitos panoksestanne.
Ja hei minä. Harvemmin sitä itseään tervehtii, mutta kerta se on ensimmäinenkin.
Oikeastaan itseni tervehtiminen sopii päivän aiheeseen. Eilen kun katsoin peiliin, näin itseni. Ja ennen kaikkea, näin itseni sellaisena kuin olin. En enempänä, en vähempänä. Siinä olin minä. Löysin itseni.
Mietin, miten olin itseni hukannut.
Olinko unohtanut itseni loskaiseen ojaan?
Tai hiekkaiseen lumikasaan?
Ehkäpä koulukirjan väliin?
Vedinkö itseni pöntöstä alas?
Vai jäinkö kenties kaupan vihannesosastolle kuin lihapaketti konsanaan?
En tiedä. Olin kuitenkin hukassa. En enää. Tiedättekö, kun palaa perusasioihin, asiat paranevat kummasti (alan kuulostaa poliitikolta).
Olen stressannut ihan turhaan. Ehdottomasti. Aivan selvästi. Ja kyllä minä sen olen tiennyt. Mutta nyt näen stressini kolmannesta persoonasta. Jos katsot johonkin viereisellesi pöydälle, voit kuvitella siihen möykyn. Se ei ole kamalan suuri, mutta siitä ulottautuu inhottavia lonkeroita. Se ei ole minkään värinen, sen voi hädin tuskin nähdä. Se on häälyvä. Eikä siihen voi tarttua. Ja tärkeimpänä kaikista: se on ahdistava. Kun sitä katsoo, voi tuntea stressin kuplivan sisällään.
Ehkä sinunkin stressisi näyttää samalta, tai sitten ei. Ehkä sinun stressisi on punainen keilakuula tai ilmassa leijuva irtohiuksi. Jos osaat, kerro toki, miltä stressisi näyttää.
Mutta tosiaan, en ole päässyt stressistäni eroon. Enkä koskaan tulekaan. Pystyn vain opetella hallitsemaan sitä. Ja eikös tosiasioiden hyväksyntä olekin muutokselle hyvä lähtökohta?
Mitä olin siis käytännössä hukannut hukatessani itseni? Lyhyesti: intohimoni.
Rakkauteni taiteeseen.
Paloni elämään.
Kaiken mielenkiintoisuuden.
Nyt nekin löytyivät.
Voi myös olla, että itsensä löytäminen on täysin väärä ilmaisu. Ehkä minä olen yksinkertaisesti uudistunut. En usko siihen. Mutta uskomukset voivat olla väärässä. Ei sillä väliä, mitä on tapahtunut.
Nyt pitää kai varoa olla hukkaamatta itseäni uudestaan.
Hei hei kaikille, jotka tänne asti ovat lukeneet. Ja kiitos tietenkin. Jos luet kauempana tulevaisuudessa, niin luettavaa taitaa olla tämän viestin alla vielä lisääkin.