–
Juu mullakin on aika tylsää
Hassua ajatella, että ihmiset jotka käytti nuortennettiä joskus 2010 luvulla on luultavasti nyt jotain kakskymppisiä. Ne saatto käydä täällä useinkin, mutta joskus tuli niiden viimeinen kerta. Ja niin käy myös kaikille meille täällä. Tää ei varmaan jää mun viimeiseksi kerraski nuortennetissä, mutta ei voi koskaan tietää.
En halua kasvaa aikuisekis. Aikuisuus merkitsee mulle vastuuta. Mutta en mä osaa. En mä pysty. Parin vuoden päästä mun pitäis muuttaa omilleen. Mutta en mä oo valmis. Ja mä tiedän että mä en tuu kestää yksinäisyyttä. Onhan aina soluasuntoja, mutta ei sekään auttais mitään.
Siks musta tuntuu, että jos ois joku jonka kanssa asua ja elää. Joku joka rakastaa ja jota rakastan. Se ois ihanaa.
Mutta samalla sanotaan, että ei voi rakastaa, jos ei rakasta itseään. Mikä sitt on tää tunne? Kaikki on kuitenkin vain harhaa. Mä vain kuvittelen. Ei se oikeasti tykkäis musta.
Mutta kuitenkin tahdon joka päivä olla sen kanssa.
Mua pelottaa, että oikeasti tavoittelen vain sitä, että mua rakastettaisiin. Ehkä se on osittain totta. Kunpa joku vaan rakastais mua. Kyllähän perhe välittää, mutta ei se ole sama asia. Mä voisin tehdä pitkän listan ihmisistä, joista olen välittänyt, kiinnostunut, joihin olen ihastunut ja joita olen rakastunut. Ja jotka on särkenyt mun sydämmen. Tahtoisin vaan olla jonkun muun listalla.
En halua olla ikuisesti yksin. Tahdon elää. Tahdon kokea. Mutta en mä uskalla. Ei mua oo tehty elämää varten.
Mua ei oo tehty juhlimaan, ei iloitsemaan, ei kokemaan rakkautta. Ei pidä käsittää kuitenkaan väärin, mä tahdon jatkaa. Mä olen toiveikas. Ehkä joku aamu mä herään ja oon joku muu. Mutta kuitenkaan niin ei oo vielä tapahtunut.
Näin että ensisuudelma on yleensä neljätoistavuotiaana. Se tuntui siltä, että joku ripotteli suolaa haavoihin. Tuntuu niin tyhmältä toivoa, että joku koskisi mun suuta suullaan. Kuulostaa järkyttävän typerältä. Mutta silti mä unelmoin että se tapahtuis.
Aikuistumien on ikävää.
Moi, Anonyymi!
Varmasti moni rakastaa sua. Vaikutat ihanalta ihmiseltä, enkä ymmärrä, miksi joku vois jättää rakastamatta sua, sun persoonaa, sun hymyä; oli se sitten perheenjäsen, ystävä tai enemmän kuin ystävä. Vaikka sua ei olisikaan luotu juhlimaan, iloitsemaan tai kokemaan rakkautta, (mihin en kyllä usko), sut on luotu elämään. Sut on luotu toivomaan, sut on luotu uskomaan, sut on luotu unelmoimaan ja sut on luotu tukemaan muita – tukemaan niitä, jotka ei uskalla toivoa parasta tai unelmoida. Sä oot täydellinen, rakkauden arvoinen, eikä kukaan voi viedä sitä sulta pois.
Mä siis toistan: sua rakastetaan. Ehkä et huomaa sitä, mutta monet ihmiset sun ympärillä välittää susta, haluaa oppia tuntemaan sut. Sut on luotu rakastamaan ja saamaan vastakaiku rakkaudellesi. Anna sille mahdollisuus, jaksa toivoa vielä❤️
Kiitos Suonjar (🌈?) sydäntälämmittävästä viestistäsi <3
Tiedostan kyllä, että mun elämässä on ihmisiä, jotka välittää. Paljonkin. Ja välillä musta tuntuu oikeestaan raskaalta ylläpitää kaikkia ihmissuhteita. Koulu vie melkein kaiken ajan jo muutenkin ja arvostan paljon omaa aikaa. Tunnen kuitenkin syyllisyyttä, koska en näe ystäviä tarpeeksi usein. Koulussa toki näkee joitakin ja perhettä nyt näkee aika automaattisesti, mutta muuten ystävyys on yhtä stressiä.
Mulla on yks läheinen kaveriporukka, jonka kanssa voin puhua kaikesta. Tai no… ne muut ainakin voi puhua mistä vain. Mä ehkä enemmänkin kuuntelen. Mutta se ei silleen oo ongelma. Välillä ne kaverit siinä porukassa kysyy, että onks mulla tylsää, kun en hetkeen sano mitään. Ja ei mulla oo, ne on super hauskoja. Mutta kyllä musta välillä tuntuu, että mua kiinnostaa enemmän niiden elämä kuin niitä mun elämä.
Meitä on siinä porukassa neljä. Yhen niistä oon tuntenu jotain kymmen vuotta ja niihin kahteen muuhun tutustuttiin joku vuosi sitten. Tää jonka oon tuntenu pisimpään on mulle ollu se paras kaveri. En kuitenkaan koskaan oo uskaltanu sanoa meitä parhaiksi kaveruksiksi, koska hänellä on toinen erittäin läheinen kaveri. Viimeksi kun näimme tällä neljän hengen porukalla, kävi ilmi, että paras kaverini ja toinen porukan jäsen olivat nähneet kahdestaan. Kontekstiksi tällä porukalla on ongelmana, että ehditään harvoin näkemään kiireiden takia ja minä olen usein niitä yrittänyt järjestää.
Niinpä tuntui aika ikävältä, kun he olivat nähneet kahdestaan. Myönnän, olen ehkä hiukan omistushaluinen tätä ”parasta kaveriani” kohtaan. Oon huomannut että ollaan muutenkin kasvettu erilleen. Tai oikeastaan enemmänkin epäilen että kaverini on kasvanut jo aiemmin erilleen minusta, mutta ei ole vain uskaltanut olla avoimesti oma itsensä.
Voisin sanoa, että heidän kahdenkeskinen tapaamisensa merkitsee minulle jonkinlaista loppua. Minulla on paljon kavereita kaveriporukan ulkopuolella, mutta en ole muille aivan yhtä avoin kuin heille. Minusta tuntuu, että minut on petetty. Toki minä ja ”paras kaverini” olemme nähneet pari kertaa kahdestaan sinä aikana, kun kaveriporukka on ollut koossa, mutta ne ovat olleet erilaisia tilanteita. Kutsuimme silloin kaksi muuta mukaan, mutta he eivät päässeet paikalle. Ja muutenkin, olemme tunteneet kauemmiten, joten minusta se tuntui järkevältä. Heidän tapaamisensa tuntui enemmänkin salatulta. Tuntui, ettei muita tahdottu mukaan – tai minusta tuntuu, että minua ei haluttu mukaan.
Sanon kaveriporukasta myös sen, että ehkä yllättävästi oikeastaan kokosin kaveriporukan. ”Paras kaverini” on monesti ollut uusiin ihmisiin tutustumista vastaan. Viime vuonna kuitenkin sain hänet tutustumaan kahteen uuteen tyyyppiin, ja kaveriporukka muodostui. Siksikin olen pitänyt luonnollisena, että olen viettänyt kaikkien ryhmän jäsenten kanssa kahdenkeskistä aikaa.
Olen aina tiennyt, että minussa ja ”parhaassa kaverissani” on paljon eroja. Häntä kiehtoo sääntöjen uhmaaminen ja vauhti. Itse olen enemmänkin sääntöjen sanatarkka noudattaja ja vierestäseuraaja. Niinpä en ihmettelisi jos ”bestiksestäni” on tuntunut, että joutuu hillitsemään itseään ja esittämään seurassani. Ja ehkä hänen toinen hyvä kaverinsa on tuntunut kiinnostavalta, koska hänkin on mielellään tekemässä kaikkea uhkarohkeaa.
En ole hyvä luopumaan. Tiesin odottaa jo vuosi sitten jonkinlaista muutostaa ystävyydessäni ”bestiksen” kanssa, koska menimme eri jatko-opiskelupaikkoihin. En osannut kuitenkaan ennakoida tällaista murhenäytelmää.
Ehkä minä vain ylireagoin. Se oli vain yksi tapaaminen. Mutta silti se on niin kamalan tuntuista. Tuntuu siltä, että minua on huijattu.
Jo ala-asteella mietin, tahtooko ”paras ystäväni” oikeasti olla kaverini. En kuitenkaan koskaan kysynyt. Ehkä olisi pitänyt.
Noh, tästä on hyvä jatkaa ensi vuoteen. Luultavasti päivitän tähän ketjuun tragedian (eli elämäni) seuraavat tapahtumat.
Hyvää uutta vuotta kaikille, jotka tätä jostain syystä eksyvät lukemaan :)
Uusi vuosi on alkanut. Olin jo unohtanut sen, mutta nyt se tuli taas mieleeni. Ei sillä oikeastaan ole edes väliä. Ei millään oikeastaan ole väliä. Mutta kuitenkin kaikki vaan on. Se on lohduttavaa. Että millään ei ole väliä. Koska sitten ei ole painetta.
Mutta oikeastaan asioilla on väliä. En halua tuottaa pettymystä. En halua loukata. En halua antaa huonoa kuvaa. En halua olla välinpitämätön. Ihmisillä on väliä.
Elämässäni on uusi tärkeä ihminen. Mutta hän ei tiedä, ainakaan vielä, että hän on minulle tärkeä. Olen siis ihastunut. Taas. Voisin sanoa, että olen kyllästynyt ihastumiseen, mutta se ei olisi totta. Koska tämä on ihanaa. Alkaa välillä hymyilyttää. En välillä voi edes lopettaa hymyilyä. Sisällä kuplii ja samalla perhoset liitelevät aivoissani, mahassani ja kaikkialla. Aivot muuttuvat muusiksi ja jalat keitetyiksi spageteiksi.
Olen tietänyt ihastukseni jo muutaman vuoden. Ja olen ajatellut jo aiemmin, että hän vaikuttaa aika ihanalta. Olin vähän kiinnostunut. Mutta muutama päivä sitten, no se oli menoa. Yksi ilta vaan tajusin, että ei voi olla, tämä on vaan meant to be.
Lisäksi minulla on ihan kamala vauva kuume. En voi vaan lopettaa perhe-elämän kuvittelua ihastukseni kanssa. Ihastukseni on vaan niin täydellinen – hauska, älykäs ja muutenkin sopiva luonteeltaan.
Monet ihastukseni ovat olleet sellaisia, että ei olisi ollut tuhannessakaan vuodessa mahdollisuutta, että meistä olisi tullut mitään. Mutta nykyinen ihastukseni, siinä voisi olla jotain.
Nyt ajatuksissani pyörii milloin näen hänet taas ja mitä teen vai pitäisikö minun tehdä mitään tai haluanko nähdä häntä ja… No tajusitte varmaan.
Mutta ihastuminen tarkoittaa myös jatkuvaa pelkoa. Katsoinko häntä liian kauan? Arvaako se nyt että olen ihastunut? Entä jos se vihaa mua? Entä jos se ei siedä mun ulkonäköä? Tiedän kuitenkin, että ei se ole niin vakavaa. Jos hän on niin mukava kuin toivon, hän ei arvostele minua.
Ja kaiken lisäksi uskon, että mun vanhemmatkin pitäisivät hänestä. Samaa ei voi sanoa suurimmasta osasta mun ihastuksista. Mutta hän. Hän harrastaa itseasiassa samaa harrastusta kuin isäni, hän on fiksu, ei ole mikään pelle (vaikka hauska onkin) jne.
Mutta mitä sitten. On musta aiemminkin tuntunut, että ihastus on se oikea. Voihan tää olla ohimenevää. Mutta toisaalta voin vain elää hetkessä. Mitä nyt murehtia tulevaa. Elämä on elämää.
Yritän vain keksiä miten lähennyttäisiin. Minulla on tapa mielessä, mutta sen toteutuminen vaatisi hiukkasen sattumaa ja onnea.
Toivottavasti tämä vuosi toisi onnea.
Viime viestissäni toivoin tältä vuodelta onnea. Tällä tarkoitin onnea ihastukseen tutustumisessa. Toiveeni toteutui. Mutta nyt toivon, että se ei olisi toteutunut. Juuri nyt minusta tuntuu, että olen vain satuttanut häntä. Ja muutenkin, olisi ollut helpompaa, jos mitään ei olisi tapahtunut.
Kaikki ei kuitenkaan mennyt kuten suunnittelin. Tarkoituksenani oli lähentyä häntä ihan vaan kaverillisesti hitaasti tutustumalla. Mutta se ei mennyt niin. Kaikki tapahtui aika nopeasti. Jätän tarkemmat yksityiskohdat väliin, mutta sanotaan, että hänelle tuli pian ilmi, millaiset tunteeni olivat. Ja lopulta tunteet olivat molemminpuoleisia.
Jutellaan vieläkin joka päivä. Mutta silloin kun vasta rupesimme juttelemaan, keskustelimme jatkuvasti. Joskus puhutaan vaaleanpunaisista laseista ihastumisen yhteydessä ja no… tässä tapauksessa minulla oli varmaan kolmet vaaleanpunaiset linssin päällekäin. Ajattelin häntä koko ajan. En mä tiedä mitä mä aattelin. Kai mä uskoin meihin.
Mitä sitten, saatat miettiä. Miksi olen alavireinen. Koska eikö olisikin unelma jutella ihastukselle, jonka tunteet vastaavat omiasi? Oli se. Mutta sitten se ei ollutkaan.
Mä en tiedä mikä se lopullinen syy oli. Olen miettinyt liian nopeaa etenemistä, sitä etten ole valmis suhteeseen, mutta eräs vaihtoehto kalvaa minua eniten: tunteeni vain yksinkertaisesti lähtivät.
Niinpä kerroin hänelle, että en pystynyt jatkaa juttelua. Että romantiikka sai riittää.
Mutta silti me vielä jutellaan. Kavereina. Se on vaikeaa.
En pystynyt heti puhumaan ihastuksestani kavereille. Ja kun kerroin lopulta muutamalle, reaktiot eivät olleet odottamiani. En ole koskaan aiemmin jutellut ihastukselleni – tämä on minulle iso asia! Mutta kaverit eivät pukahtaneetkaan. Ehkä he olivat vain järkyttyneitä. Mutta minulle tuli olo, että asialla ei ollut heille juurikaan väliä.
Mutta kaikilla mun kavereillakin on vaikeaa nyt. Maaliskuu on vaan ihan kamala. Musta tuntuu, että en koskaan aiemmin ole ollut yhtä henkisesti rasittunut.
Mä kellun nyt vaan meren pinnalla ja odotan aaltoa, joka vie mut pinnan alle. Aiemmin mä vielä uin virran mukana.
En mä tiedä mitä mä teen. Kai mä vaan ootan. Se on aiemminkin toiminut. Kyllä tää tästä vielä.
Hei kaikki.
Hei Nuortennetin lukijat, jotka eksyivät lukemaan viattoman näköistä tylsyyden valittelu viestiä.
Hei te, jotka mietitte ”no mitä tähänkin nyt vastaisi” (ei teidän mitään tarvii vastata, mutta toki voit laittaa vaikka sun lempi jäätelömaun – tarviin suosituksia).
Hei moderaattorit, arvostan teitä ja kiitos panoksestanne.
Ja hei minä. Harvemmin sitä itseään tervehtii, mutta kerta se on ensimmäinenkin.
Oikeastaan itseni tervehtiminen sopii päivän aiheeseen. Eilen kun katsoin peiliin, näin itseni. Ja ennen kaikkea, näin itseni sellaisena kuin olin. En enempänä, en vähempänä. Siinä olin minä. Löysin itseni.
Mietin, miten olin itseni hukannut.
Olinko unohtanut itseni loskaiseen ojaan?
Tai hiekkaiseen lumikasaan?
Ehkäpä koulukirjan väliin?
Vedinkö itseni pöntöstä alas?
Vai jäinkö kenties kaupan vihannesosastolle kuin lihapaketti konsanaan?
En tiedä. Olin kuitenkin hukassa. En enää. Tiedättekö, kun palaa perusasioihin, asiat paranevat kummasti (alan kuulostaa poliitikolta).
Olen stressannut ihan turhaan. Ehdottomasti. Aivan selvästi. Ja kyllä minä sen olen tiennyt. Mutta nyt näen stressini kolmannesta persoonasta. Jos katsot johonkin viereisellesi pöydälle, voit kuvitella siihen möykyn. Se ei ole kamalan suuri, mutta siitä ulottautuu inhottavia lonkeroita. Se ei ole minkään värinen, sen voi hädin tuskin nähdä. Se on häälyvä. Eikä siihen voi tarttua. Ja tärkeimpänä kaikista: se on ahdistava. Kun sitä katsoo, voi tuntea stressin kuplivan sisällään.
Ehkä sinunkin stressisi näyttää samalta, tai sitten ei. Ehkä sinun stressisi on punainen keilakuula tai ilmassa leijuva irtohiuksi. Jos osaat, kerro toki, miltä stressisi näyttää.
Mutta tosiaan, en ole päässyt stressistäni eroon. Enkä koskaan tulekaan. Pystyn vain opetella hallitsemaan sitä. Ja eikös tosiasioiden hyväksyntä olekin muutokselle hyvä lähtökohta?
Mitä olin siis käytännössä hukannut hukatessani itseni? Lyhyesti: intohimoni.
Rakkauteni taiteeseen.
Paloni elämään.
Kaiken mielenkiintoisuuden.
Nyt nekin löytyivät.
Voi myös olla, että itsensä löytäminen on täysin väärä ilmaisu. Ehkä minä olen yksinkertaisesti uudistunut. En usko siihen. Mutta uskomukset voivat olla väärässä. Ei sillä väliä, mitä on tapahtunut.
Nyt pitää kai varoa olla hukkaamatta itseäni uudestaan.
Hei hei kaikille, jotka tänne asti ovat lukeneet. Ja kiitos tietenkin. Jos luet kauempana tulevaisuudessa, niin luettavaa taitaa olla tämän viestin alla vielä lisääkin.
Minä taas.
Luin viimeisimmän viestini. Aika pian sen lähetyksen jälkeen kävi ilmi, että kyseessä oli vain lyhytikäinen tuntemus. Nyt olen taas oma suhteellisen melankolinen itseni. Kevään mittaan karisi turha optimismi. Nyt olen vain turhaantunut.
Kesäloma on minulle aina vain pettymys. Se ei ole koskaan sellaista kuin elokuvissa – juhlia, ystäviä, rantoja jne. Kesäloma on vain sarja päiviä ilman sisältöä. Toisinaan käydään sukulaisilla. Silloin tällöin nään jotain kaveria. Muuten vain lahoan kotona, turhautuneena. Kaipaan kouluun.
Silti aina kun koulu alkaa, kaipaan lomaa. Koska väsytän itseni opiskelulla. En aina hallitsee elämääni – tai siltä ainakin tuntuu.
”Paras kaverini” on saanut poikaystävän. En tiedä mitä hänelle kuuluu. Näimme viimeksi ennen kesälomaa. Ikävöin parasta kaveriani. En uskalla ehdottaa, että näkisimme. Sisällä olevani möykky on ainakin sitä mieltä, että emme ole enää parhaita kavereita. Mutta minä en edelleenkään ole hyvä luopumaan. En voi hyväksyä, että kyseinen ihminen ei olisi enää ystäväni. Tällä hetkellä vaihdamme vain snäpissä merkityksettömiä kuvia ja pidämme yllä kulissia. Minulla on ikävä.
Sanoin aiemmin, että olemme ihastukseni kanssa kavereita. Olimme silloin, emme enää. Minun takiani. En ollut paras versio itsestäni, mutta toisaalta en kadu sitä, mitä tapahtui.
Ja nyt romanttisilla tunteillani on uusi kohde. Hän on kaverini. Puhuin aiemmin neljän hengen kaveriporukastani, noh, hän on siinä. Hän on varmaan yksi läheisimmistä ystävistäni tällä hetkellä. Näin unta meistä. Olimme yhdessä. Halasimme. Unessa se tuntui oikealta. Oikeassa elämässä… en tiedä. Hän on ihana ihminen. Saa nähdä kuinka kauan tämä kestää.
Ja sitä paitsi, enhän minä ole valmis parisuhteeseen. Vai… olenko? En tiedä
Sanoin viime viestissäni ”aina kun koulu alkaa, kaipaan lomaa”. Niinhän siinä kävi. Mutta nyt se tunne on pahempi kuin koskaan aiemmin. En jaksa.
Yksi suurin syy tähän on matematiikka. Olen aina tajunnut matematiikkaa edes jotenkuten. Nyt alkaneella kurssilla olen kuitenkin ihan pihalla. Osittain tämä aiheutuu opettajasta, jonka opetustyyli ei alkuunkaan sovi minulle. Viime viestissä sanoin kesälomasta, että ”lahoan kotona, turhautuneena”. No, nyt lahoan koulussa – turhautuneena.
Tämä koulumotivaation puute tuntuu todella vieraalta. Lukujärjestykseni on paljon kevyempi, kuin viimevuoden jaksoissani. Ja yleensä tässä ihan alkulukuvuodesta motivaatiota riittää vaikka muille jakaa. Epäilen, että tässä on oltava muitakin taustatekijöitä, kuin se matematiikka. Mutta mitä?
Opettajat varoittelivat, että lukion toisena vuonna arvosanat voivat laskea. Niin on näköjään luultavasti käymässä. Mutta en haluaisi, että se tapahtuu. En vain millään saa itseäni niskasta kiinni. Prokrastinoin koko ajan enemmän juttuja. Ensin jäi tekemättä lukuläksyt, sitten matikanläksyt, sänky jää aamuisin petaamatta ja en saa sängystä noustua.
Aamuisin väsyttää ja päivällä vielä enemmän. Iltapäivällä olen jo ihan loppu. Kun olen koko päivän unelmoinut sänkyyn kaatumisesta, niin sitten en jaksakaan edes mennä illalla ajoissa nukkumaan. Ja yöllä menee useita tunteja nukahtaa. Tänään koulussa äänekäs ruokala oli liikaa ja kouluruoka jäi välistä.
Kaiken lisäksi on paikoitellen ahdistusta tulevaisuudesta. Mitä minä edes opiskelisin yliopistossa? Mihin minä muka menisin töihin?
Tuntuu, että otteeni elämästä on irronnut. Kuten sanottu, ”en aina hallitsee elämääni”. Pelottaa, mitä tapahtuu, jos tämä jatkuu.
Meidän piti nähdä tänään sen nelikon kanssa. Sitten yksi estyi, ja tapaaminen peruuntui.
Ei tästä oikeesti tuu mitään
Hyvää marraskuuta!
Vaikka kyllähän me se kaikki tiedetään: marraskuussa ei ole mitään hyvää.
Oon vieläkin uupunut. Mun pitäis todellakin olla nukkumassa, mutta kappas vaan: istun lattialla murehtimassa elämääni. Taas.
Huomenna mulla on iholääkäri aika. Jospa tää akne saatais lähtee vihdoinkin. Epäilen, mutta toivon. Enkun tunnilla kuunneltiin yo-kuuntelu vuodelta 2012, jossa sanottiin, että ihmiset joilla on ollut akne, avioituu keskimäärin 2 vuotta muita myöhemmin ”epämiellyttävän ulkonäkönsä vuoksi”. Se sattui ja mietin, miten tällaista sisältöä voidaan soittaa lukiolaisille. Ja kaiken lisäksi se teksti esitti aknen jonain miesten juttuna. Mä vihaan sitä kuuntelua. Se oli viimenen asia, jota oisin halunnu kuulla.
Mun yksi pitkäaikainen ihastus seurustelee nykyään. Se ärsyttää mua tosi paljon. En edes osaa sanoin kuvailla.
Kyllä tää tästä…?
Moikka! Mullakin on tylsää lol, ni siks tulin tänne. En itekkään haluu kasvaa aikuiseks tai edes vähän vanhemmaks. Oisinpa vaa vieläki semmone pikku kakara tai maksimissaan tän ikänen kun nyt oikeesti oon, eli 13. Joo, ois ihanaa, jos ois joku jotaa rakastaa ja joka rakastais sua ja voisitte asuu ja elää yhes. Mun unelma, ollu jo yli 3 vuotta. Mustakin tuntuu, et kaikki aika menee kouluun ja nään tosi harvoin mun kamuja. Mäkin oon enemmän sellanen kuuntelija, kuuntelen tarkkaan mitä muut sanoo ja välitän niistä, ite tuskin saan sanotuksi omat asiani, mut ei se haittaa, kai. Musta tuntuu niin samalta oikeesti kun susta, Anonyymi. Omg, ku luen näitä sun viestejä, huomaan koko ajan lisää samanlaisuutta meidän välillä! Mullakin oli ennen neljän tyypin porukka jossa mul oli yks ihan paras kaveri jonka kaa oltii paljon, mut sit kasvettii erillee ja nyt ikävöin sitä ja niitä aikoja. Nähään kyl vielki aina välillä, mut ei jutella niin paljon kun ennen tai tehdä samoja juttuja. Musta tuntuu, että ne kolme oikeesti oli enemmän kolmestaan eikä ois aina halunnu mua mukaan kaikkeen. Samalta tuntuu kaikkien kanssa. Tuskin kukaan oikeesti haluaa olla mun kanssa, oon niille vaa vaivaks. On ne ollukki välillä kolmestaan, aika montakin kertaa itseasiassa. Mut sit yks niistä muutti ja me kaikki vähän niiku erottiin. Vaikutat oikeasti viestejes perusteella ihan multa ja paras kaverisi mun parhaalta kaveriltani. En voi uskoa kuinka hyvin voin samaistua kaikkeen kirjoittamaasi! Tuo ihastumis juttukin, minusta tuntuu ihan samalta! Ihastuin viime vuonna erääseen luokkani poikaan ja tykkään hänestä vieläkin. Tajusin silloin yhtäkkiä vain, että olin äärimmäisen ihastunut häneen ja siitä se sitten lähti. Menimme eri kouluihin, joka harmittaa minua, enkä saa häntä mielestäni ja vain toivon, että tapaan hänet vielä ja että hänellä on kaikki hyvin. Minulle ei toki ole käynyt lopuksi noin kun sinulle, mutta alku oli ihan samanlainen. Harmi, että teille kävi niin ja toivon sinulle ihanaa jatkoa. Ps. Mun lempi jäätelömaku on varmaan suklaa. En itsekään ole päässyt stressistäni eroon enkä tule koskaan pääsemään. Olen itsekin hukannut itseni jonnekkin tällä hetkellä, mutta elämäni on ihan okei. Joo, taas voin samaistua niin hyvin. Viime kesälomani ja muutkin lomat ovat olleet juuri tuollaisia. Silloin haluan kouluun, mutta nyt sitten haluan taas lomalle. En itsekään hallitse elämääni, ainakaan kunnolla. Itsekin ihastuin yhteen parhaista kavereistani ja se oli ihanaa, mutta meni ohi. Ja sitten tuli tuo, mistä aiemmin puhuin ja mikä on yhä voimassa. Itse en ole kovin hyvä matikassa, tai muut sanovat että olen, mutta itse koen että olen huono tai keskinkertainen. Lahoan itsekin koulussa ja kotona, turhautuneena kaikkeen. Itsekin olen lähes koko ajan väsynyt ja minuakin ahdistaa tulevaisuus ja oikeastaan ihan kaikki, koko maailma, välillä. Hyvää marraskuuta sullekkin! Ihanaa, että vieläkin jaksat tänne kirjoittaa ja purkaa elämääsi. Oikeasti, noita on mukava lukea ja samaistua niihin. Onpa kurjaa, kun teille näytettiin tuollaista sisältöä ja kun ihastuksesi seurustelee toisen kanssa!! Varmasti ärsyttää ja masentaa, en yhtään ihmettele! Tsemppiä ja jaksamista sulle niin paljon kun voin antaa! Toivon että vielä kirjottelet tänne ja sulla alkais mennä hyvin. Ois tosi kiva jutella sun kaa lisää, kun ollaan näin samanlaisiakin, mut ihan miten haluut. Voin jättää tän mun ainooks viestiks ja lopettaa sun ihanan kirjottelus keskeyttämisen. Samat sanat sulle ja kaikille muille, mitkä Suonjar (🌈?) kirjotti. Toivon ja uskon että teitä kaikkia rakastetaan. Tuskin kukaan edes jaksaa tätä lukea, mutta kirjoitinpas nyt kuitenkin. Anteeksi tästä, en ajatellut kirjoittavani näin pitkää tekstiä. Tsemppii kaikille ja moikka! :) <3
Kiitos todella paljon viestistäsi Joku_erilainen😎 ❤️❤️ En osaa sanoin kuvailla, kuinka paljon se minulle merkitsee. Tuotit minulle todella nähdyn, kuullun ja ymmärretyn olon – sitä ei usein koe. Toivottavasti kuulen sinusta lisää 🫶
Pahoittelut, että en vastannut pitkään aikaan:( Luin viestisi jo varmaan 3.11 ja mietin hartaasti millaisen vastausviestin muotoilisin. Sitten kuvittelin jo vastanneeni ja unohdin lopulta koko Nuortennetin joksikin aikaa.
Kuluneen kuukauden aikana on ollut jaksamisen kanssa ongelmia. Erityisen vaikealta on tuntunut myös se, että en ole ikinä kavereilleni yhtä tärkeä, kuin he ovat minulle.
Tosiaan, toivottavasti palaat vielä Joku_erilainen😎 💞
Uusi vuosi ja yhä vaan kurjempi olo. Lomalla aina pitäisi tehdä sitä sun tätä, mutta mä en pysty. Enkä edes halua. Tuntuu, että elämässä ei ole enää mitään saavutettavaa – ja muutenkin toivoton olo. Toisin sanoen siis: mua masentaa. Epäilen burn outtia.
Lähiaikoina mun muutenkin vähäinen itsevarmuus on livahtanut jonnekin. Tuntuu kamalalta murehtia ulkonäköä samalla, kun seuraan tilannetta Palestiinassa . Erityisesti ulkonäössä rassaa hiukset. Mikään ei toimi niiden suhteen. Ja mitä enemmän yritän, sitä huonommaksi ne menee.
Lupasin eilen, että vuonna 2024 nousen sängystä ylös aina kymmeneen mennessä ja aamutoimet tehtynä viimeistään klo 12. Sössin heti tänä aamuna. Herääminen tuntuu turhalta. Mutta joo, olin kyllä valvonutkin pitkään.
Yksi asia risoo kanssa paljon: alkoholi. Itseä ei kiinnosta pätkän vertaa ryystää jotain syövän riskiä lisäävää addiktoivaa litkua, mutta monille ikätovereilleni tuntuu olevan normi kitata paljonkin. Pahenee vielä, kun ruvetaan tänä vuonna täyttämään 18. Tulee ulkopuolinen olo, mutta en halua juoda vaan koska muutkin tekee niin. Ja sitäpaitsi: ei mua kutsuta semmosiin tilaisuuksiin, missä olisi tarjolla alkoholia. Vihaan alkoholia. Onneksi on muutamia ystäviä, jotka myöskin päättäneet olla juomatta, mutta kovasti kaipailisin lisää tälläisiä kavereita.
Toivon kovasti, että paha olo karkottuu, kun auringon säteet lisääntyy. Tällä hetkellä kuitenkin toivoton olo.
[tämä viesti on siirretty ketjusta ”7yl5ää” Päivystäjä mukana keskustelussa -palstalle]
Hei Anonyymi
Kiitos viestistäsi. Asia, josta kirjoitit, on sellainen, että haluamme tarjota sinulle vertaistuen lisäksi
aikuisen tukea. Viestisi on siirretty kokonaisuudessaan myös ”Päivystäjä mukana keskustelussa”
-keskustelualueelle. Lasten ja nuorten puhelimen päivystäjät osallistuvat kyseisellä keskustelupalstalla
keskusteluun. Kun päivystäjä vastaa viestiisi, julkaisemme myös viestisi tai osan siitä. Tekstisi saatetaan julkaista ajoittain hitaammin kuin muilla keskustelualueilla.
Jos asiasi on kiireellinen, suosittelemme olemaan yhteydessä Lasten ja nuorten puhelimeen (116 111)
tai chattiin https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/lasten-ja-nuorten-puhelin/. Voit myös kirjoittaa
anonyymisti Lasten ja nuorten nettikirjepalveluun https://lasten-ja-nuorten.kirjepalvelu.mll.fi/.
Lämpimin terveisin,
MLL Nuortennetin ylläpito
Moi Anonyymi.
Sun tekstit ovat samaistuttavia, vaikka kerrotkin elämän voimattomuudesta ja monista hankaavista hetkistä, niin minä toivoisin, että voisin antaa sinulle voimahalauksen❤️ Et ole yksin. Minäkin koen monia asioita samalla tavoin.
Mulla on tulossa yhteishaut, ja enkä yhtään tiedä, miten enää eteenpäin jaksaisi, kun koulu ja ihmissuhteet ovat vieneet voimia. Tosi epävarma olo, kuin ohuella jäällä kävelisi.
Mutta toivon voimia sinulle tulevaan vuoteen. Olet tärkeä, miten te kaikki muutkin lukijat!💖