Minua ahdistaa aina hirvittävästi. Pelkään kuollakseni kontakteja ihmisten kanssa. Ennen vain vieeraiden mutta nyt myös kavereideni kanssa. (joita minulla ei edes ole kuin pari ja nekin viihtyvät enemmän keskenään…. ja se ahdistaa vielä enemmän, et menetän heidät ja että jään ihan yksin.) Pelkään myös aina kaikkia onnettomuuksia ja kuolemaa. en todellakaan itseni, vaan perheenjäsenteni. Ainainen ahdistus ja pelko meinaa tukehduttaa minut. Monesti yölläkin itken ja tärisen pelosta ja ahdistuksesta enkä saa henkeä.
Toivon usein, että joutuisin itse johonkin onnettomuuteen ja loukkaantuisin (mutta en ihan kuolisi.) Muille ei saisi tapahtua mitään, sse olisi kauheaa. Vain minulle. Olisin niin huonossa kunnossa, että kaikki muistaisivat olemassaoloni.. Ajattelen, että silloin myös luokkalaiseni huomaisivat minut ja muistaisivat, että olen olemassa. Yleensä olen pelkkää ilmaa. Se on oikeastaan minun oma vikani. Mitäs olen niin ujo paska. -.-
Voisitteko kertoa, mikä minua voisi vaivata ja mistä se johtuu. Auttakaa mua, että pääsen eroon tästä. En voi kertoa kenellekkään. En halua, että muille on minusta vielä enemmän vaivaa.
Moi, ongelmasi on tosiaan vakava ja häiritsee elämäsii. Minä suosittelisin että yrittäisit kuitenkin puhua asiasta esimerkiksi äidillesi tai isällesi, vanhemmat ovat maailmassa sinua varten. Kun tulee jokin rauhallinen hetki kun olet esimerkiksi äitisi kanssa kahdestaan kotona tai vaikka autossa nii voit puhua asiasta. Jos tämä tuntuu aluksi liian vaikealta, niin voisit koittaa puhua asiasta esimerkiksi koulu psykologille, joskus vieraalle ihmiselle on helpompi kertoa kuin ihmiselle jonka tuntee hyvin. Muista että psykologilla on vaitiolo velvollisuus ja hän ei kerro eteenpäin mitään jos et halua. Voit myös koittaa miettiä itse miksi pelkäät kontaktia ihmisten kanssa niin paljon. Onko sinulle sattunut esimerkiksi jotain traumaattista joka johtaa tähän. Kuoleman pelko on jokseenkin yleistä osalla ihmisistä. Siitä löyytyy lisätietoa esimerkiksi kirjastosta. Toivottavasti tämä auttaa sinua alkuun! Hyvää koulun alkua! :D
Hei, oletko sinä minä? Toi kaikki kuulostaa just siltä miltä musta on viime aikoina tuntunut. Tai oikeastaan jo aika kauan. Jotenki pelkää kaikkee kontaktia muiden ihmisten kanssa, ja auta armias jos joku koskee! Ystävien menettämistä pelkään myös yli kaiken, mut on jätetty liian monta kertaa ja se on kyllä jättänyt jälkensä. Ihan yhtä lailla oon ilmaa, ja ”ujo paska”…Minulla tämä näyttäisi olevan, tai ainakin pahin, takanapäin. Yritä vain olla hieman ”äänekkäämpi”. Empä minä oikeastaan osaa neuvoa. Mutta kaipa mä vaan päätin että, Nyt tää pelleily loppuu.
Jaksele!
(Mä toivon et sulle oli apua siitä, et tiedät ettet oo ainut näiden ongelmien kanssa, vaikken oikeen osannut neuvoa…)
Hei, oon tosi pahoillani siitä, että sulla on kurjaa, mutta tuntuupa hyvältä kuulla, että en oo yksin! Okei, mulla on poikaystävä ja muutama kaveri, joille uskallan puhua, mutta muuten pelkään ihmisiä ihan hirveesti. Koulussa kieltentunnit on kamalia, kun pitäis koittaa jutella toisille kielellä, jota ei osaa.
Mäki itken paljon, viimeksi tänään iltapäivällä. Ja toivon, että joku huomais, että mulla on paha olo. Niin, ja mäki pelkään menettäväni kaverini, lähinnä, koska takerrun niin lujasti poikaystävään.
Tsemppiä sulle, sä et oo yksin!
Kiitti teille! Toi todella helpottaa vähä, kun tietää, ettei oo yksin!
Koittakaa jaksella tekin!
Ei oo helppoa sullakaan
Hei ymmärrän itse kuinka hankalaa se on en itsekkään uskalla puhua ventovieraille enkä muillekaan Ainoa jolle puhun on kissani se aina ymmärtää jos sinulla on lemmikkejä puhu niille
Ennen mäkin ujostelin aivan järkyttävästi ihmisten kanssa. Olin meiän luokal oikeestaan ’se outo tyyppi’. Mulla oli kyllä luokalta kavereita, mutta nekin vähän ärsytti kokoajan jne.
Sitten toissakeväänä vaan totesti ittelleni, että nyt riittää. Ilmottauduin kahelle leirille tavotteena rohkastuu uusien kontaktien solmimisessa. Kesän alussa panikoin kauheesti, etten olis tahtonu mennä niille leireille, mutta meninpä kuitenkin. Aluks oli molemmilla leireil vähä vaivaantunu olo, mutta aika nopeesti uskaltauduin juttelemaan leiriläisten ja isosten kanssa. Molemmat leirit oli ihan huippukivoja! Isoon osaan leirikavereistani pidän vieläkin yhteyttä.
Viime kesänä menin neljälle leirille. Ihmeekseni tilanne ei ollut minulle enää lainkaan ahdistava, sillä juttelin heti alusta alkaen rohkeasti kaikille. Sain paljon positiivista kommenttia ja rohkaistuin entistä enemmän. Alotin yhden leirikaverini kanssa syksyllä tanssin. :)
Jo toissasyksynä otin sitten itseäni niskasta kiinni ja rupesin ystävystymään luokkalaisteni kanssa. Nyt minulla on kuusi YSTÄVÄÄ luokaltani, kaikki heistä ovat aivan käsittämättömän ihania. <3
Tohon kuolemanpelkoon sanoisin vaan, että itse olen menettänyt monia läheisiä. Paras ystäväni kuoli tokalla luokalla auto-onnettomuudessa. Sille ei voi mitään. Kaikki me kuollaan joskus, ja kuolema on osa elämää. Ennen ajattelin samoin kuin sinä, nykyään olen hyväksynyt kuoleman mahdollisuuden. Turha surra ennen kuin kukaan on kuollut.
Ennen myös ajattelin, että jos mulle kävis just joku onnettomuus tms., niin olisin niin ilonen. Ei se kuitenkaan mitään muuttaisi, ja isesääliä on ihan turha ruokkia noilla ajatuksilla. Sen kun päätät, vaikka että 'nyt kehun sen ja sen hiuksia tms.' ja toteutat päätökses. :D Mukavan ihmisen kuvan saa melko helposti, jos jaksaa vilpittömästi kehua aina välillä muutamalla sanalla kavereita.
Tsemppiä jatkoon! :))