Moi olen 13-vuotias tyttö. Mennään suoraan asiaan. Mua vaan ahistaa ja masentaa ihan sikana kaikki ja tahdon vaan [osa tekstistä poistettu]. Aloin viime viikolla viiltelemään. Ei siis sellasii [osa tekstistä poistettu] mutta ne kyllä kuitenkin huomaa. En halua kenenkään tietävän niistä kahdesta syystä: 1. Koska en halua olla taakka omien tyhmien ongelmieni takia. 2. Mua hävettää kutsua tuota koko hommaa edes viiltelyksi kun ei noista ees tuu verta. Jos mun vanhemmat näkis ne ja lähettäis mut jolleki psykologille se varmaan nauraisi mut pihalle mun säälittävien pikku naarmujen takia. Mutta aiemmin aattelin että noissa on se hyvä puoli että ne parantuu nopeesti eikä arpeudu. NO KUULEMMA NOIKIN VOI ARPEUTUA. Nyt panikoin sillä en haluu noista mitään arpia. Ens kuussa on tyyliin koulu-uinnit jo. Ei helvetti. En halua että kukaan tietää mun ongelmista. VARSINKAAN MUN VANHEMMAT. Mitä mä teen?? Tuntuu vaan siltä että [osa tekstistä poistettu] Mulla on jo hyvät suunnitelmat siihen. MIELUMMIN KUOLISIN KUIN OLISIN TAAKKA PERHEELLENI. En halua heidän tietävän. He välittävät minusta liikaa. He eivät ansaitse sitä pettymystä jos he saisivat tietää. Mutta tavallaan haluan apua. Olen kärsinyt masennuksesta jo puolitoistavuotias eikä ole helpottanut ja nyt ahdistukin on tullut mukaan tähän hommaan. En pääse pois tästä tunteesta yksin. Haluan olla taas iloinen. Minulla on unelmia tulevaisuuteen mutta tulevaisuuteni alkaa tuntua toivottomalta. Itkettää. Miksi olen tälläinen?
Hei :)
Voit olla todella ylpeä itsestäsi, että pahan olosi keskellä päätit kirjoittaa tänne ja hakea apua. Tuot monta kertaa viestissäsi esiin sen, ettet halua muiden tietävän pahasta olostasi etkä olla taakaksi muille. Haluan heti sanoa sinulle, ettet ole mitenkään syypää pahaan oloosi, et masentuneeseen ja ahdistuneeseen oloosi etkä siihen, että yrität helpottaa oloasi satuttamalla itseäsi. Sinä olet arvokas ja ainutlaatuinen ja ansaitset samalla tavalla apua ja tukea itsellesi kuin kuka tahansa. Sinä ansaitset voida paremmin!
Kerrot alkaneesi satuttaa itseäsi viikko sitten. Kerrot lisäksi pelkääväsi, että vanhempasi saisivat tietää, koska silloin he lähettäisivät sinut psykologille. Pelkäätkö siis, ettei huoliasi tai pahaa oloasi oteta vakavasti? Mikä on saanut sinut ajattelemaan näin? Kertomasi perusteella olet rakas ja tärkeä perheellesi eikä silloin ole toiselle taakka, päinvastoin sitä haluaa olla läheisensä tukena, kun hän sitä tarvitsee.
On ihana lukea, että sinulla on unelmia ja kaipaat sitä aikaa ja oloa, kun olit iloinen. Minkälaisia unelmasi ovat? Mitkä asiat tässä hetkessä saavat sinut voimaan paremmin edes hetkeksi aikaa? Tunnistat hienosti itse sen, että haluat voida paremmin etkä pääse pahasta olostasi irti yksin. Jos vanhemmillesi puhuminen pelottaa, kuka aikuinen voisi olla se, jolle voisit mennä asiasta puhumaan? Koulussa terkkari ja kuraattori auttavat ja tukevat juuri näissä tilanteissa, mutta turvallinen aikuinen voi hyvin olla myös opettaja, kaverin vanhempi tai kummitäti, kuka tahansa jolle puhuminen tuntuu sinusta turvalliselta.
Olet ottanut jo tärkeän askeleen ja nyt rohkaisen sinua keräämään rohkeutesi uudelleen ja pyytämään itsellesi apua. Mukaan voit ottaa vaikka kirjoittamasi viestin, jos puhuminen tuntuu hankalalta. Muistathan, että ihmiset ympärilläsi haluavat sinulle hyvää ja haluavat sinun voivan paremmin, kunhan vain rohkaistut asiasta kertomaan. Meistä jokainen tarvitsee joskus toisen ihmisen tukea ja apua. Yksin ei tarvitse pärjätä.
Myös me Lasten ja nuorten puhelimessa (p. 116 111) ja chatissa olemme tukenasi, kun sitä tarvitset. Olemme auki joka päivä ja meille voit jutella mistä tahansa asiasta nimettömästi ja luottamuksella. Nuorten tukilinja päivystää myös joka arki-ilta 20-24 numerossa 116 111 ja sieltä saat ammattilaisen tukea pahan olon hetkellä, myös nimettömästi ja luottamuksella.
Ethän jää pahan olosi kanssa yksin <3
Lämpimin halauksin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä