Hei, olen jo melkein aikuinen tyttö. Muutin opintojen takia isosta kaupungista pienelle paikkakunnalle yksiöön. Olen kaksonen, joten minulla on aina ollut seuraa enkä ole tottunut olemaan kotona yksin. Raha-asiat, kuten vuokranmaksu tai ruoan ostaminen tms ei tuota ongelmia ja koulussa olen saanut paljon kavereita ja opinnotkin edistyy.
En kuitenkaan kykene olemaan ihan yksin. Voin olla koulussa täysin iloinen oma itseni mutta heti kun pääsen kotiin tuntuu että seinät kaatuu päälle. [osa tekstistä poistettu] ja korvaan yksinäisyyden tunteen urheilulla. Kun urheilen, pystyn päästämään irti ongelmistani ja keskittymään suoritukseen. Painoni on kuitenkin pudonnut reilusti (vajaa 10kg normaalipainosta) ja pelkään etten enää kykene palaamaan normaaliin elämään. Olen myös satuttanut itseni urheillessa ja joudun syömään koko ajan särkylääkkeitä pystyäkseni jatkamaan urheilua.
Haluaisin puhua asiasta jonkun kanssa mutten kykene avautumaan kellekään koulukaverilleni, sillä en tunne heitä vielä kovin hyvin. En myöskään halua huolestuttaa perhettäni. Pelkään ottaa yhteyttä terveydenhoitajaan sillä yläasteella terveydenhoitaja haukkui minua jatkuvasti lihavaksi ja juoksutti turhissa punnituksissa vaikka olin jo täysin normaalipainoinen.
Näen perhettäni joka viikonloppu ja silloin tuntuu kuin olisin taas elossa.En kuitenkaan voi enää palata kotiin sillä koulunkäynti sieltä käsin olisi mahdotonta.
En tiedä kuinka kauan enää kestän tätä yksinäisyyttä. Salaa odotan että perheeni tajuaisi minun olevan ongelmissa mutta he taitavat luulla että kaikki on hyvin.
En tiedä voiko kukaan auttaa mutta toivotaan nyt että tästä on edes jotain apua
Tämä on Nuortennetin ylläpidon viesti.
Hei,
kirjoitit vakavasta asiasta, jonka selvittämiseen tarvitset aikuisen apua. Vaikuttaa siltä, että suhtautumisesi syömiseen ja fyysisestä hyvinvoinnistasi huolehtimiseen on kärsinyt mieltäsi painavien asioiden vuoksi. Ansaitset voida hyvin. Kehosi joutuu liian koville, jos se ei saa tarpeeksi energiaa päivittäiseen toimimiseen. Aktiivisesti urheillessa keho kaipaa entistä enemmän polttoainetta voidakseen hyvin ja suoriutuakseen.
On ymmärrettävää, että muutos ei ole helppoa, etenkään silloin, kun joutuu kauas lähimmäisistä ja tutusta ja turvallisesta ympäristöstä. Perheesi vaikuttaa välittävältä ja he haluaisivat varmasti auttaa sinua kaikin keinoin, jos vain tietäisivät huonosta olostasi. Älä suotta mieti heidän huolestuttamista. Joskus vaikeat asiat on helpompi kertoa kirjeen muodossa.
Entäpä löytyykö lähipiiristäsi vanhempien lisäksi ketään muuta aikuista, jonka puoleen voisit kääntyä? Kouluissa ja oppilaitoksissa tällaisia tilanteita varten on esimerkiksi kouluterveydenhoitaja tai koulukuraattori, jotka osaavat ja haluavat auttaa. Kokemuksesi yläasteen terveydenhoitajasta kuulostaa tosi ikävältä, mutta voisitko ajatella antavasi nykyisen opinahjosi terveydenhoitajalle (tai muulle aikuiselle) mahdollisuuden?
Voit myös soittaa Lasten ja nuorten puhelimeen numeroon 116 111, joka on auki arkisin klo 14-20 ja viikonloppuisin klo 17-20 (puhelu on maksuton) tai kirjoittaa Lasten ja nuorten nettiin. Halutessasi voit myös kopioida yllä olevan tekstisi ja lähettää sen Lasten ja nuorten netin kirjepalveluun, josta saat aikuisen vastauksen. Tai käy tutustumassa nuortennetin sivuilta http://www.mll.fi/nuortennetti/ löytyviin ”aikuisen apua” – teksteihin.
Moi. Sä olet mua varmasti paljon vanhempi, mutta yritän neuvoa sua kuitenkin. Sä voisit lähettää sun vanhemmalle ( esim. äiti ) sähköposti- tai tekstiviestin ja kertoa ongelmasi. Kirjoittaminen on ehkä helpompaa, kuin puhuminen. Ainakin mun mielestä.
Minun elämästäni on kulunut jo viisi vuotta, kun viimeksi olen voinut luottaa ihmisiin. Ylä asteella koin suurta kiusaamista ja se sai minut vetäytymään kuoreeni ja eristäytymään muista nuorista. Olen kokenut yksi näisyyttä jo kauan, tunne on ollut jo tuttu lapsuudesta. Nyt olen itse melkein jo täysi ikäinen ja ei ole päivääkään ollut etten miettisi miksi vielä jatkan elämistä. Ja en todellakaan tiedä hyvää syytä miksi jatkan. Kun ystävä toisensa jälkeen pettää luottamuksen niin pakosta itse tunto laskee, vaikka mitä yritän nykyään niin en millään saa ihmisiä elämääni. Suhteeni perheeseeni on ollut vahva ja tänä vuona sekin on latistunut. Nyt minne menen tunnen olevani ala kuloinen ja hyvin yksinäinen. Kaikki läheiseni joille olen jutellut asioistani eivät tunnu osaavan auttaa eivätkä lievemmin ole kiinostuneitakaan. Minulla ei todellakaan ole ketään kehen luottaisin. Välillä tuntuukin et on parempi olla yksin kuin välimaastossa ilman luotettavaa ihmistä. Siis vietän aikaani yksin huoneistossani kuin mikäkin rikollinen.