Ööh moi. Mulla on vähä halveksuntaa aiheuttava ongelma: mulle tulee välillä äkillisiä raivonpuuskia. Kun sellanen tietty ärsyyntymisen kynnys on ylitetty, mun silmissä sumenee ja tunnen vaan kivun siitä, ku lyön esineitä ja paiskin ovia. Must tuntuu et menetän itteni hallinnan kokonaan, ja herään vasta kun se pahin kuohunta on ohi (yleensä juoksen pois sen raivon alkaessa, omaa huoneesee tai muualle).
Tää on hirveesti häpeää aiheuttava juttu, koska must tuntuu pahalta kun menetän sillain malttini jostai typeristä asioista, jotka sillä yhdellä hetkellä tuntu tosi ärsyttäviltä. Ton purkaantumisen jälkeen en ees ymmärrä miks mua suututti se. Sit hävettää ja itkettää ku oon taas antanu tunteilleni vallan.
Mä oon välillä muutenki tosi ärhäkkä, mut sen eron kyllä huomaa normaalista ärtyneisyydestä kun mä suutun oikeesti. Joskus olin vielä väkivaltanen, mutta nyt mä en enää ole, koska mä oon luvannut ittelleni etten lyö enää ihmisiä. Sen sijaan mä vaan huudan korviavihlovasti ja paiskon tavaroita, tiputan esineet mitä mun käsissä on/heitän ne seinään, ja juoksen itkemään huoneeseeni.
Mä en tiedä miks mä räjähtelen tälläin. Se ei oo kiva juttu, ja onneks se on vähän harventunut. Sain just äsken tälläsen raivokohtauksen, ja mua hävettää iha hirveesti. Ja surettaa, koska aloin huutaa asiasta, jolla oltii tahdottu mulle hyvää. Äiti ja isä toi meinaa kaupasta ainekset että voin tehä itelleni herkkuruokaa. Sit mä suutuin ku epäonnistuin teossa, ja aloin panikoimaan ku hävetti nii hirveesti. Sit ku vanhemmat yritti tukee ja auttaa siinä ja sanoa että hätä ei oo sen näkönen, mä suutuin ja aloin kirkuun etten mä jaksa, ja paiskoin jotain laatikoita ja lähin huoneeseen itkeen. Sen kaiken jälkeenki äiti ja isä on mun puolella lohduttamassa.
Mulla on mahtava perhe joka jaksaa nää mun raivoomiset, ne onki oikeestaa ainoita ihmisiä jotka jaksaa. Mä sanon niille tosi rumia asioita välillä ja esitän kylmää ja tunteetonta joskus, mutta silti noi ihmiset välittää musta ja on mun tukena. Ne hyväksyy mut kaikkine virheineni. Tää on asia mikä motivoi mua yrittään päästä tästä mun raivoomisesta yli. Vaikka mä tiedän että ne on mun tukena ja auttaa mua, nii mä en halua että niiden on aina pakko kohdata mut vihasena. Jos mun perhettä ei olis, mä tuskin yrittäisin hallita mun raivoo. Perhe on ainut asia miks mä jaksan.
Kertokaa mulle, miten mä pääsen yli siitä raivoomisen kierteestä. Mä tiedän et se voi johtuu mun pahasta olosta joka jyllää mun sisällä, mut sille ololle mä en voi tehdä mitään. Se on jyllänny siellä jo 9 kokonaista vuotta, joten mä en usko että voin tehdä sille yhtää mitään. Haluun vaan oppii selviytyyn sen kanssa.
Miten mä voin hillitä itteeni siin tilanteessa? Mistä mä saan voimat siihen? Oon yrittäny tehdä sillein et kiljun tyynyyni, mut se tuntu luonnottomalta. Sit yritin joskus puhua tunteista, mut se yltyy heti huudoksi ja syyttelyksi. ”Sun takia musta tuntuu tältä, sä oot surkee, sä oot mun ainoo ongelma, sä oot aiheuttanu kaiken, pyydä heti anteeks”, on asioita mitä huudan jos yritän puhuu sinä raivoomista edeltävänä hetkenä. Kuten sanottua et sillä oikeella hetkellä kun mua suututtaa, mun silmissä pimenee ja tuntuu et joku muu ottaa mun kehon ohjiinsa. Sillon mä en vaan pysty ymmärtään tapahtumien kulkua, kaikki on vaan mustaa ja nii vaikeaselkosta. Mä oon vihanen ittelleni ku mä käyttäydyn näin. Musta on ihanaa et mulle on kuitenki suotu mahdollisuus pyytää anteeks, mutta mä uskon että kaikkea ei voi anteekspyynnöillä aina korvata.
Mä kestän nykyää paremmin asioita jotka suututtaa, mut silti pimahdan joskus. Hyvä esimerkki mun kasvaneesta kestämisen kyvystä on se, et kävelin koko päivän kaupungilla iso reikä housujen takamuksessa, ja mua vaan huvitti asia illalla. Ne housut oli siis mun äidin edellisenä päivänä antamat. Jos olisin ollut entinen minäni, mä olisin varmaan räjähtäny häpeästä ja vihasta. En halua tehä sellasta enää koskaan, joten auttakaa mua! En halua aiheuttaa muille tuskaa.
Moi. Sori etten voi auttaa mut mulki on täysin samanlaisii ongelmii ihan niinku se sun kokkaushetki. Mulki on ollu sillee ku mä ja mun äiti leivottii omenapiirakkaa kerran nii ku äiti näytti esimerkkii miten se taikina asetettii siihe vuokaa nii mä pimahin täysin. Mä huusin sille et kyl mä osaan ja et mä haluun tehä tätä yms. Sit äiti lähti ja sit mä tein mun mummin kaa eikä mitää tapahtunu. Siis toi on nii tuskallist. Mä eilen kum juttelin wapis muutaman tyypin kaa nii ku mä kirjotin jotai nii ihmiset on sillee ”wtf?” Ja sillee ”ööööö…okeii”. Niinku mä en ees kirjottanu mitoutoo ja mä kirjotin et mitä ette ymmärrä nii ne vastas sua. Sit mä rähähin. Kiroilin niille ja haukuin ja varmaa 10 minuutin kinan jälkee poistuin siit ryhmäst sit aloin itkee ja mua hävetti mun käytös ja kadutti kun poistuin nyt ne varmaan vihaa mua. Ja mun omist henkilökohtaisist syist nii mä en haluu mennä kouluu. En voi kertoo enempää kosk se kuitenki poistetaa. Mut joo. Paiskon ovii ja rageen iha sika helposti. Mut toivon onnee sulle et toi loppuu