Niinhän se on. Muutama viikko sitten jouduin lähtemään koulusta kesken pois, kävelin sairaalalle ja jouduinkin jäämään sinne sitten kaheks viikoksi. Ja se pilas mun elämän totaalisesti. Jäin koulusta jälkeen ihan rutosti ja kun palasin sinne pari päivää sitten kaikki kyseli missä olin ollut enkä tiennyt mitä vastata. Joudun syömään erillisessä tilassa koulussa ja se on ahdistavaa koska ihmiset näkee kun menen sinne muttei tiedä mitä teen siellä ja ne yrittää avata sitä ovea joka on onneksi lukossa mutta se tuntuu turvattomalta. Liikuntakielto seuraavat 2kk, tuun saamaan liikunnasta numeroksi varmaan seiskan kun jää syksyn suunnistukset jne pois kokonaan. Ja sain juuri viime vuonna nostettua liikkanumeron vihdoinkin ysiin. Näen peilistä miten paljon lihon, kun mun vanhemmilla ja koulun keittäjillä on erilliset ohjeet miten paljon ruokaa mun pitää syödä ja se on enemmän mitä aikuinen mies syö ja mä oon seiskalla. Sain tietää vahingossa että mun [osa tekstistä poistettu]. Syöminen on kamalaa ja tiedän etten ikinä pysty enää olemaan samanlainen kuin muut ja syömään huolettomasti herkkuja tai muutakaan. Ja siksi en jaksa edes yrittää vaan haluan vaan kuolla. Ei oo järkee olla tämmöisessä maailmassa missä on sellaisia juttuja kuin anoreksia. Mä itken joka päivä ja oon iltaisin ihan ruton väsyny, en jaksa enää. En. Jaksa. Eikä kukaan kuuntele. Sanon mun vanhemmille koko ajan että haluan kuolla, ja ne vaan taistelee että toi ei oo normaalia. Bro, jos se ei oo normaalia, pitäskö sille tehä jotain? Ei ne tee. En jaksa. Haluun kuolla. Rukoilen sitä joka ilta yksin mun huoneessa kyyneleet silmissä että pääsisin pois ja aamulla tajuan etten kuollukkaan yön aikana ja masennun entisestään.
Hei!
Kerroit, kuinka rankka vaihe elämässäsi on. Olen siitä todella pahoillani. Et ole valinnut sairastua eikä se ole sinun syysi. Silti joudut kärsimään sairaudesta ja kaikesta, mikä siihen liittyy. Sen täytyy olla rankkaa.
Olen tosi iloinen, että menit sairaalaan ja vakava tilanteesi huomattiin. Kaikki aikuiset ympärilläsi haluavat auttaa sinua parantumaan niin, ettei anoreksia enää hallitse elämääsi, vaan voisit olla taas iloinen ja onnellinen ja nauttia elämästä. Se on tärkeämpää kuin yksittäiset arvosanat, joita tulet saamaan, vaikka tiedän, että saatat olla tällä hetkellä kanssani eri mieltä.
Ymmärrän, että prosessi on hidas ja väsyttävä ja olo voi olla joskus toivoton. Voi olla, että parantumisessa tulee takapakkeja. Yritä iloita kuitenkin pienistäkin hyvistä hetkistä. Kunhan saat jatkossakin apua ja haluat voida paremmin, olen ihan varma, että tämä kaikki on joskus vielä takana päin. Usko siihen! Silloin kaikki tämä taistelu on ollut sen väärti.
Olet läheisillesi tosi rakas ja he haluavat sinulle pelkkää hyvää. Ota vastaan heidän huolenpitosi ja kerro heille, minkälaista tukea heiltä toivot.
En voi muuta kuin valaa sinuun uskoa, että joku päivä huomaat, että päivässä on jo enemmän hyviä kuin huonoja hetkiä ja olet voittamassa sen sairauden, joka nyt vielä yrittää vetää sinua syvälle synkkyyteen. Jaksa vielä taistella. Sinua on täällä vain yksi ja sinulla on maailmalle vielä paljon annettavaa!
Sinua kovasti rutistaen,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä.
(Jouduin poistamaan osan viestistäsi toisia nuoria suojellakseni.)
