Oon nyt 18-vuotias opiskelija ja asun kotona. Mulla on työpaikka ja teen iltavuoroja ja viikonloppuvuoroja niin että mun viikossa on noin neljä työpäivää. Viikonlopusta toinen päivä on aina duunipäivä, ja se on pitkä 9 tunnin työpäivä. Töiden lisäksi, mulla on ollu koulua 4-5 päivänä viikossa, jos hellittää niin perjantai saattaa olla vapaa koulusta. Mun pointti tässä kuitenkin oli se, että oon TODELLA kiireinen. Yritän jatkuvasti tasapainotella arkea ja omaa henkistä jaksamista. Oon tosi rankka itteäni kohtaan, koko ajan pitäis vaan jaksaa, tehdä enemmän, vaatia enemmän, tehdä paremmin kun muut. Oon tosi kunnianhimoinen ihminen.
Olin tosi masentunu pari vuotta sitten ja sain pitkään haaveillun koiran auttamaan mua mun masennuksen hallitsemisessa ja se todella autto. Hetken aikaa jo luulin aivan parantuneeni. Olin aika onnellinenkin. Se oli sillon kun lopetin lukion ja olin vaan himassa koiran kanssa. Sitten sain tuon mun duunipaikan ja sitten palasin takasin kouluun. Nyt tuntuu, että kaikkien näiden todella aikaa vievien asioiden tasapainottelu mun arkeen on hankalaa. Koulu, työt, koira, minä. Miten saan niistä järkevän aikataulun?
Asiaa pahentaa se, että me ei tulla äitin kanssa toimeen ollenkaan. Kun lopetin lukion, ja hain töitä, muutin hetkeks koiran kanssa omilleni. Se oli tosi kivaa. Mutta kun palasin kouluun, en voinut jättää koiraa yksin asuntoon niin pitkiksi ajoiksi, kun viikkoni koostuu 8-14 koulussa ja 16-21 töissä. Erittäin harvoin vapaa-aikaa saatika kokonaisia vapaa päiviä. Joten muutin takasin kotiin, koirani takia, ettei sen tarvitse olla yksin asunnossa. Lisäksi pystyin säästämään rahaa kotona asuessani.
Äiti kuitenkin vaati että maksan sille ”vuokraa” 150€ kuussa, mun palkasta, ja nyt oonkin sitten puoli vuotta sille maksanut. Mutta elinympäristö on niin toksinen!!
Äiti tiuskii, huutaa ja valittaa kaikesta mitä teen, tai sanon, tai mitä en tee. Äiti on paha martyyri. Syyllistää minua ihan kaikesta mistä vaan kykenee. Odottaa multa paljon kotitöiden tekemistä vielä kaiken mun normiarjen työmäärän lisäksi. Kun yritän selittää, että en vaan jaksa, en nuku, eikä ole aikaa, niin hän huutaa mulle että kyllä hänkin käy töissä. Tai että kun joutuu ulkoiluttaan koirani kun olen iltatöissä, on se samanlainen työtaakka hänelle kuin minullekkin. Hän syyllistää mua koirani hoitamisesta koko ajan.
Hän valittaa mulle raha-asioista, että mun pitäis maksaa enemmän rahaa koska laskut on x ja mun maksama ”vuokra” ei riitä mihinkään, ihan kun olisi mun vastuulla hoitaa ne laskut kokonaan, eikä tässä talossa asuis mun lisäksi äiti ja vuotta nuorempi pikkuveli, jolta ei odoteta mitään. Mää oon se, jonka pitäis hoitaa ne pyykit, koska oon se tytär. Mää oon se jonka olis pitäny muistaa imuroida, koska oon se tytär. Mun olis pitäny tiskata, koska oon se tytär. Mitä mun pikkuveljeltä odotetaan? Sen lisäks että käy koulunsa niin ja näin? Sen lisäks että ryyppää menemään? Ei mitään. Äiti ei odota häneltä mitään. Pudottaa paitansa vaan pyykkikoriin niin äiti pyykkää. Ei kiitosta. Eikä hän saa syyllistystä pätkän vertaa. Mää saan äidiltä haukut itsekääksi, kun yritän kertoa että tunnen vääryyttä tästä. Mun pikkuveli teki jotain koulussa oikein ja hän saa suunnattoman määrän rakkautta ja ylistystä, siitä puhutaan naapureille ja ystäville. Mun kiitettävät ei merkkaa mitään. Mun ansiot. Mun palkka. Mun työn määrä. Mun jaksaminen. Mun mielenterveys. Mikään ei merkkaa mitään, kun tiskit on jääny pöytään tai matto on hiekkanen. Tai kun koira ei käyttäydy hyvin. Tai kun äiti on vaan pahalla päällä. Saan haukut, aina kaikesta.
Sen lisäks että saan suunnattomat määrät huutoa ja haukkuja, en saa edes puollustaa itseäni, koska äiti ei anna. Jos mulla onkin pointti itseni puollustamisessa, hän huutaa mulle että en saa puhua. En saa puollustautua. En saa jatkaa keskustelua, koska hän päättää, että se loppuu nyt. Hän ei enään halua kuulla minusta.
Asiat on menneet siihen pisteeseen, että en voi keskustella äitini kanssa mistään asiasta enään, vaikka oltiin ennen tosi läheisiä. Tiedän jo huutamisen alkaessa, että turha rupea kertomaan omaa puoltani asiasta, koska äiti on jo päättänyt että haluaa purkaa minuun kaiken oman pahan olonsa, kaikesta. Minun pitää vaan olla hiljaa ja pyytää anteeksi. Pyydän anteeksi kaikesta. KAIKESTA! Niin turhista asioista. Toissa päivänä pyysin anteeksi äidiltä kun hän ei löytänyt pakkasesta kasvispihvejä. Mitä? Pyydän anteeksi joka päivä, joka ikisestä pienestä asiasta, mistä ikinä äiti päättääkään suuttua. Enkä jaksa sitä.
Olen yrittänyt puhua tästä äidille. Kun huutaa mulle niistä asioista mitkä ei edes liity muhun, sanonut että miksi siitä mulle huudat, miten tämä liittyy minuun, onko tämä minun vika. Äidin passiivisagressiivinen sodankäynti täälä kotona ei koskaan lopu, mun pitää aina kysyä, että oletko nyt vihainen jostain ja jos olet niin mistä, teinkö mää jotain väärin, mikä nyt on.
Tällä käytöksellä on olleet massiiviset negatiiviset vaikutukset mun mielenterveyteen, sitä kautta myös fyysiseen terveyteen, jaksamiseen. Ihan kaikkeen.
Olen taas joutunut vakavasti harkitsemaan muuttoa pois kotoa, mutta mikä sitoo minua tänne on koira ja mikä on hänelle parasta. Mutta elämä kotona on tällä hetkellä todella karseaa.
Moikka,
heti alkuun isot pahoittelut, että olet joutunut odottamaan vastausta näin kauan!!
Tilanteesi kuulostaa todella kuormittavalta ja silti olet jaksanut käydä töissä ja koulussa ja lisäksi hoitaa vielä kotitöitä – wau! Sinussa on selkeästi voimavaroja vaikka ja mihin. Toki minulla herää huoli sinun jaksamisestasi tämän kaiken keskellä ja itsekin toit esiin, että tällä kaikella on ollut massiiviset vaikutukset sinun mielenterveyteesi. Toivon, että pystyisit laittamaan omat tarpeesi tässä kohtaa kaiken muun edelle ja miettiä, mikä olisi sinulle paras ratkaisu. Ymmärrän hyvin, että ajattelet koirasi parasta, mutta nyt sinun tulee laittaa oma hyvinvointisi etusijalle. Mielellämme kuulisimme, miten sinä tällä hetkellä voit ja, jos haluat jatkaa tilanteesi pohtimista kahden kesken päivystäjämme kanssa, niin voit kirjoittaa kirjepalveluumme, soittaa tai chatata meille.
Aurinkoa päiviisi toivottaa
Lasten ja nuorten puhelimen päivystäjä
Moi. Mulla ois sulle yks neuvo. Kirjota sun äidille kirje tai vaikka Whatsappviesti. Kerro suoraan miltä susta tuntuu. Sitten sun äitis ei voi alkaa huutamaan sulle ja saat sanotuks asias. Tsemppii!