Elikkä olen 15-vuotias tyttö ja normaalisti olisin hyvinkin ahkera ja tunnollinen oppilas. Ennen hermoilin kamalasti jo pelkästään siitä että meinasin myöhästyä tunnilta, tai että jokin kotitehtävä oli jäänyt tekemättä. Minulla oli paljon kavereita ja tuttavia joiden kanssa jutella. Olen lisäksi hyvin urheilullinen ja minulla onkin useampi harrastus koulun vastapainona. Ainoa harmillinen puoli harrastuksillani on se että ne vievät paljon aikaa, enkä ehdi olla kavereiden kanssa oikeastaan muuten kuin koulussa.
Jossain viime syksyn viime syksyn aikaan arki alkoi kuitenkin tuntua rasittavalta ja harrastukset enemmän työltä kuin huvilta. Olen alakuloinen, väsynyt ja ärtynyt ja alan jäämään kaveriporukan ulkopuolelle. Kiukuttelen yhtenään vanhemmilleni ja kun he sen huomasivat, yleinen vastaus oli: ”Se vain johtuu murrosiästä että vanhemmat alkavat olla ärsyttäviä ja väsymys on tämän talven pimeyden syytä.” Aluksi itsekin luulin että kaikki johtuu jostain kaamosmasennuksesta ja että tämä menee omia aikojaan ohi. Vielä mitä, kevään lähestyessä ja valon lisääntyessä minusta tuntuu että tilanne menee vain huonompaan suuntaan.
Läksyjen tekeminen käy yhä hankalammaksi ja pelkkä koulukirjoihin katsominen saa minut ahdistumaan ja itkemään, kokeisiin lukemisesta puhumattakaan. Loppujen lopuksi alan olla turtunut koko tähän paskaan. En jaksa keskittyä tunnilla ja kokeisiin menen täysin lukematta. Pelkkä kouluun tai joskus kotiinkin meneminen tuntuu kamalan ahdistavalta. Usein olen yrittänyt lintsata tunnilta tai jäädä koulusta kokonaan pois. [osa tekstistä poistettu] Jos vanhemmat ovat kyselleet mitään, niin olen vain vakuutellut että kaikki on hyvin.
Oikeastaan en edes uskalla tai halua kertoa läheisilleni kuinka paha olo minulla oikeasti on. He mahtavat luulla että minulla menee hyvin. Jotenkin minusta tuntuu että tuotan heille pettymyksen tai että he eivät ota asiaa vakavasti. He varmasti veikkaavat että kaikki johtuu vain jostain vähäisistä yöunista ja että tietokone ja TV pitäisi jättää vähemmälle. Siihen en kyllä suostu, Tv ja tietokone ovat nykyään ainoat asiat, jotka saavat ajatukset pois koulusta ja pahasta olosta. Anteeksi sekava teksti ja jos joku edes jaksoi lukea tämän. Minulla on vain kamalan paha olla, olen väsynyt, surullinen ja vihainen. Tunnen huonoa omatuntoa siitä ettei mikään tunnu enää kivalta, enkä saa enää mitään aikaiseksi. Onko teillä ollut jotain vastaavaa ja jos on, niin miten olette päässet tällaisesta yli?
Moikka
Onpa ikävää kuulla, että sinulla on noin paha olla. Itselläni asiat menivät kutakuinkin samalla tavalla kuin sinulla. Siksi halusinkin osallistua tähän keskusteluun ja yrittää auttaa sinua.
Kun tuntuu, että mikään ei huvita ja kaikki tuntuu ylivoimaisen vaikealta, olisi tärkeä pystyä puhumaan jollekkin. Uskon, että jos uskaltaisit/jaksaisit ottaa sen tärkeän askeleen, eli puhuisit jollekkin aikuiselle, sinun olosi helpottuisi ajan mittaan. Tiedän, että se on hyvin vaikeaa. Mutta omasta kokemuksestani voin sanoa, että siinä on mahdollista onnistua.
Älä pelkää kertoa pahasta olostasi vanhemmille. Uskon, että jos koitat peitellä pahaa oloasi kotona, niin se vain kasvaa. Siksi vanhempasi eivät ehkä huomaa kuinka paha sinulla on olla. Luulenpa, että vanhempasi ajattelevat, että kerrot kyllä jos asiasi eivät ole hyvin, koska he luottavat sinuun.
On hyvä, että olet itse huomannut ettei paha olo mene itsestään ohi ja tarvitset siihen apua. Jos vanhemmille kertominen tuntuu vaikealta, niin koita vaikka kirjoittaa heille kirje taikka listaa vaikka lapulle asioita ja jätä se näkyvälle paikalle, josta vanhempasi löytävät sen. Esimerkiksi tällä tavoin keskustelun aloittaminen on paljon helpompaa kuin suoraan puhuminen. Itse olen tehnyt niin, ja onnistunut kertomaan olostani ja sitä kautta saanut apua.
Olet kaunis ja tärkeä, muista se! Sinusta välitetään. Sinulla on oikeus saada apua. Älä ajattele, että murheesi ovat jotenkin pienempiä, jos vertaa johonkin muuhun. Asiasi voivat järjestyä ja sinulla on mahdollisuus voida hyvin. Mieti niitä elämän pieniä hyviä hetkiä, koska niitä on mahdollista löytää huonoinakin aikoina. Itse olen taistellut pitkään ja sen taistelun aijon voittaa. Tulevaisuus näyttää jo hieman valoisammalta. Sinullakin on mahdollisuus siihen. Uskon ja toivon sydämeni pohjasta, että sinäkin jaksaisit taistella, sillä ansaitsen voida hyvin.
Tsemppiä ja voimia sinulle!