Elämää ahdistuksen kanssa.

Tämä teksti on pitkälti vain teitä ja itseäni varten kirjoitettu, ja haluan vain jakaa omia kokemuksiani.
Olen siis 20-vuotias nuori nainen ja olen kärsinyt ahdistuksesta kohta pari vuotta. Aika on mennyt niin nopeasti että, välillä tuntuu kuin olisin vasta sairastunut.

Luulen että, kaikki alkoi siitä kun ylä-asteella ollessani olin hyvin ”rakastunut”( Tai ainakin sitä 14-kesäisenä luuli niin) erääseen poikaan. Joka loppupeleissä vain riepotteli minua ja olin liian sinisilmäinen sanoakseni ei kaikelle sille. Sen lisäksi minua kiusattiin koulussa siksi koska olin erilainen, tykkäsin erilaisesta musiikista kuin luokkalaiseni ja en lähtenyt mukaan heidän typeriin juttuihinsa. Ja periaatteessa koska olin vain oma itseni. Sekin on ilmeisesti tarpeeksi hyvä syy kiusaamiseen. Niihin aikoihin aloin [osa tekstistä poistettu] sekä satuttaa itseäni muilla tavoilla ja sitä jatkui ehkä puolitoista vuotta kunnes jossain vaiheessa vain tajusin että, hei ei tämä ole ratkaisu mihinkään vaikka se hetkellisesti helpottaakin oloa. Nyt on jäljellä vain arvet joita en häpeä mutta, en myöskään halua niitä näytellä enkä puhua niistä koska se tuo mieleen ikäviä muistoja. Silloin olin myös hieman masentunut ja koulussakaan ei oikein huvittanut käydä ja ajattelin että, kyllä minä siitä yli pääsen.
Kun kahden vuoden jälkeen ”suhde” oli ohi ja olin aloittanut ammattikouluopinnot, olin jo niin hajalla henkisesti [osa tekstistä poistettu] Kyllä minä silloin piristyinkin, sain ammattikoulusta uusia hyviä kavereita ja pidin hauskaa miettimättä seurauksia. Puolen vuoden jälkeen lopetin koulun koska se ei tuntunut omalta alalta ja nukkuminen oli silloin paljon kiinnostavampaa. Ja sen jälkeen tuli kuvioihin irtosuhteet, epämääräisten ihmisten kanssa joista ei ollut kuin harmia ja jotka käyttivät minua hyväksi ja TAAS olin liian sinisilmäinen. Kaksi vuotta sitä armotonta hauskanpitoa [osa tekstistä poistettu] kesti kunnes, löysin eräänä iltana itselleni baarin nurkasta miehen. Joka on ollut tukenani siitä asti. [osa tekstistä poistettu] Sitten juuri ennen 19-vuotis syntymäpäivääni minulle tuli kamalan epätodellinen ja ahdistunut sekä masentunut olo ja säikähdin sitä kamalasti. En tiennyt mitä se oli enkä pystynyt enään ajattelemaankaan selkeästi. Normaalisti olen hyvin energinen ja iloinen persoona mutta, silloin olin vain hiljaa ja omissa oloissani. En pystynyt nukkumaan, enkä syömään kunnolla. Päivät menivät itkiessä ja murehtiessa, en pystynyt edes ulkona käymään saatika sitten kaupassa. Sitä oloa kesti melkein puoli vuotta. Kävin psykologillakin josta ei siihen aikaan ollut muuten hyötyä kuin että, sain jotain tekemistä ja pääsin pois kotoa.Lopulta sain haettua kouluun toiselle paikkakunnalle ja tuntui että, elämä alkaisi ehkä hymyilemään vielä.Viimeinen kesä kotipaikkakunnalla meni edellistä paremmin, kävin paljon uimassa ja yritin olla paljon kaverieni kanssa.Oloni paranikin hieman ja epätodellinen olo alkoi pikkuhiljaa väistyä. Kesän jälkeen muutimme poikaystäväni kanssa yhteen uudelle paikkakunnalle ja aloitin koulun. Koulu oli ja on edelleen mieluinen. Kuitenkin muuton jälkeen alkoi tulla erilaisia pakkoajatuksia ja pakkoliikkeitä joista olen kärsinyt melkein koko elämäni mutta, olen pikkuhiljaa alkanut hyväksyä ne. Minulla on jaksoja joina en jaksa tehdä mitään ja olo on hyvin ahdistunut ja masentunut mutta, elän päivä kerrallaan koska oloni on koko ajan parantunut. Käyn nykyään psykologilla josta on ollut paljon apua ja poikaystäväni tukee minua aina kun oloni pahenee ja muutenkin. Minulle todettiin myös lievä masennus jota en itse oikein ymmärrä vieläkään. Vaikka tunnen itseni välillä masentuneeksi ja pelkään kuolemaa ja läheisteni menettämistä en silti koe itseäni masentuneeksi vaan enemmänkin ahdistuneeksi. Lääkkeitä en ole missään vaiheessa suostunut syömään koska luulen että, ne vain pahentaisivat oloani loppupeleissä, eivätkä lääkkeet muutenkaan ole ratkaisu näihin ongelmiin vaan asioista puhuminen ja niiden hyväksyminen vaikka, se vaikeaa onkin. Tässä tekstissä ei todellakaan ole kaikki asiat jotka ovat vaikuttaneet ahdistukseeni/masennukseeni mutta, sen kirjoittamiseen olisi mennyt tunteja.:) Toivon että, tästä teksistä olisi edes jotain apua jollekkin tai että, saisitte edes voimia ja uskoa siihen että, kyllä te vielä parannutte ja elämä alkaa hymyilemään. Jos kysymyksiä tulee niin vastaan mielelläni jos ei, niin toivon että, edes luette tämän ja mietitte asioita ehkä eritavalla ja uskotte itseenne. Peace!