En uskalla puhua tunteistani ikinä kenellekkään. Kaverini kertovat minuille kaikki ilot ja surut ja minulla on vain semmonen tunne et oon vaan joku ns.sielunhoitaja. En uskalla ikinä itse olla huonolla tuulella, itkee tai kertoo miten huonosti mun asiat on. Mua on aina pidetty sellasena hyväntuulisena ja iloisena, mutta en pysty muuttamaan omaa itteeni. Ulospäin näytän aina tosi hyväntuuliselta, mutta sisällä mulla on välillä tosi paha olla.
No kaikilla kuuluis olla se joku jolle voi puhuu. Tiiän et se on vaikeeta mutta kannattaa kertoo aluks joku pieni juttu ja kattoo voitko luottaa siihen. Itekki tunnen itteni joskus sielunhoitajiks vähän niinkun. Mutt mä olin joskus tuossa pisteessä ja sillo keksittiin kaverin kaa sellanen juttu et mä kirjotin paperille ja se sit luki sen ja tuki mua. Se oli musta ihan sika kivaa nyt voin jo puhuu kasvotusten.
Mulla on ollu sama. Oon koittanut käydä koulu kuraattorillakin mut en saa vaan yksinkertaisesti puhuttua sillekkään mistään mitään. Meen sinne ja päätän et nyt avaudun ja sit kuitenkin istun hiljaa ja keksin jonkun tyhmän syyn miks oon siel juttelemas!
Hejj
Täällä ois vielä yks tyyppi joka ei osaa puhua :D
Minäki oon käyny kuraattorilla mutten osaa avautua kenellekkään :C
Ärsyttää ku kaikki luulee iloseksi ja niin edelleen ::(
Seki vielä puuttuu että masennus iskis tähä päälle.
Parempi ois vaan kertoo muille mutta ei pysty!
Mistähän se johtuu?
Auttakaa joku meitä!
Kiitos paljon tosta vinkistä, et kirjottaa eka paperille. Taidankin ite kokeilla heti samaa!:)
