En tiiä mistä alottaisin. Alotetaan alusta…
Mää oon kolometoista vuotias tyttö. Aloitin viime syksynä ylä-asteen.
Alakuvuojesta mulla meni ihan hyvin. Mää olin ennen oma ihteni eli hilijanen tyttö jolla oli selekkeet kuvat elämästä ja tulevaisuuesta. Mää sain hyviä numeroita kokeista. Mulla on monta sisarusta ja oon meiän perheen lapsista vanahin. Mää en tuu oikkeen toimeen mun pikkusisarusten kaa ja vanhemmat on aika etäisiä ko ei ne kerkeä jutteleen ko niillä on niin palio muuta. Mää en muista mistä tää kaikki alako, mut mää aloin eristymään muista mun huoneeseen, ko mää en kestäny nähä ko muut oli nii iloisia. Mä puhuin mun serkun kaa palio ja se oli mun paras kaveri pitkää. [osa tekstistä poistettu] Mää en haluais käyä koulua ko sielä on nii palio ilosia ihimisiä. Mää oon monesti meinannu lintsata. Varsinki englannin tunneilta ko mää en oo hyvä englannissa ja meillä on inhottava opettaja englannissa. Meiän koululla on lähemmäs 400 oppilasta. Mut en mää uskalla olla poiskaan ko sit mun vanhemmat suuttuu ja mää en halua olla niitten riesana. [osa tekstistä poistettu] Se mun serkku sai mut uskomaan et mun ei kannata tappaa ihtiäni, mut mää en lopettanu [osa tekstistä poistettu] Lopulta se mun serkku ei jaksanu ennää. Se jätti mut yksin. Kyllä pari muutaki mun serkkua tietää mut ne ei ymmärrä mua. Mää haluaisin puhua jollekki ja mää haluaisin pois tästä mun pahasta olosta. Yleensä mää itken illalla ja nukahan tyhyjyytteen. Mää inhuan mun luokkaa ko sielä on semmosia hirveen villejä poikia. Nykyään mää oon hirveen erilainen ko ennen. Mää kiroilen enemmän ja mää oon muutenki palio äänekkäämpi. Koulussa mää melekkeen riehun ja kotona mää linnottaudun huoneeseen. Tää kaikki tuntuu nii merkityksettömältä ko mää kirijotan tän. Mut tää tuli nyt hirveen sekavasti ja kaikki tuli ihan ihime järestyksessä ko mää kirijotan tätä koulussa välitunneilla. [osa tekstistä poistettu] mut mää haluaisin apua ko mää en jaksa elää. Ei mun elämällä oo mitään merkitystä. Mää en ossaa mennä puhumaan kellekkään ja vanhemmille mää en ainakkaan halua puhua tästä. Oon mää joskus miettiny et menisin puhhuun kuraattorille mut en mää ossaa puhua. MÄÄ HALUAN POIS TÄSTÄ TUSKASTA! MÄÄ HALUAN POIS TÄSTÄ MAAILMASTA!!! Tää ei oo mun paikka.
Hei,
nyt kuulostaa siltä, että sinun olisi hyvä puhua jonkun aikuisen kanssa pahasta olostasi. Elämälläsi on todellakin suuri ja ainutlaatuinen merkitys. Vaikka vanhemmillasi olisi kiireitä ja et tällä hetkellä oikein tule toimeen sisarustesi kanssa, olet silti heille äärimmäisen tärkeä ja rakas. Me ihmiset vain olemme valitettavasti usein sellaisia, että arjen keskellä välittämistä ei tule näytettyä ja sanottua ääneen toisillemme.
Olet ollut rohkea puhuessasi serkullesi. En tiedä minkä ikäinen serkkusi on, mutta jos hän on itsekin vielä nuori, niin voi olla, että hän koki itsensä aika avuttomaksi ja siksi ei enää viettänyt aikaa kanssasi. Se on silti ikävää, että jouduit/joudut olemaan yksin.
Olet fiksu tyttö ja kuten kirjoitit, haluat apua ja tiedät tarvitsevasi sitä nyt. Puhuminen onkin usein vaikeaa, etenkin kun kyse on vaikeasta asiasta ja pelottaa, miten toinen suhtautuu ja mitä sitten tapahtuu. Mitä jos kirjoittaisit asiasi kirjeeseen/lapulle/kopioisit tekstisi täältä ja näyttäisit sen kuraattorille? Tai käyttäisit apuna Huoli puheeksi -lomaketta, joka löytyy täältä Nuortennetin Mistä apua -sivulta (alhaalta).
Missään nimessä ei kannata satuttaa itseäsi enää! Se ei helpota oloasi pitemmän päälle ja aiheuttaa myöhemmin vaan katumusta. Olet vielä nuori, sinulla on koko elämä edessä kaikkine kivoine kokemuksineen. Vaikka nyt tuntuu toivottamalta, se on väliaikaista ja olosi aivan varmasti tulee paranemaan. Nyt tärkeintä olisi se, että rohkaistuisit puhumaan kuraattorille. Avun hakemisessa ei voi hävitä mitään, mutta on hyvinkin mahdollista, että voittaa elämänilonsa takaisin.
Tsemppiä paljon sulle!!