En jaksa enää elämää.
Mulla on hyvä olla ja kaikki on okei. Sairastin yli 5vuoden masennuksen, joka on nyt alkanut jo siirtymään pois elämästäni. Mun vanhemmat oli ennen väkivaltasia ja hakkas sekä uhkaili henkisesti, nyt pitkän terapiajakson jälkeen perhesuhteet on muuttunut tosi tärkeiksi. Mä tappelin ennen siskojen kaa, nyt nauran niiden kaa päivittäin. Mä en pitänyt yhteyttä isovanhempiini koska ne oli tehny musta rikosilmotuksen kun sai tietää että mua hakattiin (en jostain syystä halunnut sillon että sitä kukaa sais tietää) mutta nykyisin oon hyvissä väleissä, ja soitellaan usein. Uskalsin erota poikaystävästä, joka käytti mua seksuaalisesti hyväkseen ja uhkaili tappamisella, ja muutenkin käyttäyty loukkaavasti mua ja kaikkia kohtaa. Meillä oli rahaongelmia ja on edelleen, mutta asiat näyttää menevän parempaan suuntaan koko ajan. Oon aina vihannut ulkonäköäni, nykyisin mietin että tällä naamalla kelpais vaikka muotilehden kanteen. Oon aina vihannu liikuntaa, nykyisin urheilen terveellisesti. Mua kiusattiin monta vuotta, nyt peruskoulu on ohi, ja kiusaajat ei enää yletä mun luokseni. Ylitin itseni viimesenä vuotena, en ollut koulusta pois (ennen olin ollut 100-400h vuodessa pois), sain pari kymppiä todistukseen ja muutaman stipendin. Löysin uusia mielenkiinnon kohteita, ja vanhat asiat mistä olin pitänyt, palasi. Ennen en voittanut koskaan mitään, nyt oon voittanut suuriakin kilpailuja. Ennen sekosin pienimmästäki asiasta, nykyisin oon tyyni ja rauhallinen, pitkäpinnainen ihminen. Ennen en liikkunut sängystä ikinä, nykyisin tartun jokaiseen tilaisuuteen mihin voin. Ennen mä turrutin mun tunteeni viinaan ja tupakkaan, nykyisin pärjään ilman. Oon saanut monta upeaa tapahtumaa viimeisen kk aikana: sain töitä, mun maalaus oli museossa näytillä ja mulle pidettiin ihanat juhlat.
Kaiken pitäis olla hyvin, eikö niin? [osa tekstistä poistettu]
[osa tekstistä poistettu] Tiedän, että ainoa asia mikä mua pitää täällä enää, on ihmiset jotka suris mun poismenoa. Kuitenkaan toikaan tekosyy täällä jatkamiseen ei oo ikuinen. Heti kun oon omassa asunnossa, tiedän mitä mun päässä alkaa liikkuun. Kun on yksin, näyttää siltä ettei muita ihmisiä ole enää olemassa. Silloin voin hyväksyä sen, etten enää tuu jatkamaan täällä. Mä tiedän sen jo nyt.
Mä en halua mennä pyytää keltää apua. En edes tiedä, onko mulla mitää miksi pyytää apua. Mulla on kaikki hyvin. Upeasti. Siksi mun psykologikin päätti, ettei me nähdä sen kaa enää. Mä sain terveen paperit. Mä oon nyt onnellinen. Mä olen täysin puolin terve. Mussa ei ole enää vikaa. Mun elämä on juuri nyt keskiverto suomalaisen tasolla. Tää on parasta, mitä tällänen tavallinen kansalainen voi saada. Tää on sitä, mitä tässä maailmassa korkeintaan tarjotaan. Tää on sitä, mitä hyvät ihmiset saa, ja mitä ne pitää parhaana mahdollisena. Tää on sitä, mitä ne pahat ihmiset naureskellen halveksii norsunluutornissansa kultahippudrinkit käsissänsä. Mulla on kaikki, mitä voin ikinä saavuttaa. Oon elämäni alussa.
Miksi siis tahdon kuolla?
Hei,
kirjoitit todella kuvaavasti siitä, mitä tällä hetkellä ajattelet ja tunnet. Olet kokenut kovia ja nyt monella tavalla elämässäsi ovat asiat paremmin. Kuitenkin sinulla on synkkyyttä sisälläsi ja se saa sinut ajattelemaan lopullisia asioita. Se ei ole mitenkään epänormaalia, että vaikka moni asia elämässä kohenee ja järjestyy paremmalle tolalle, niin oma mieli ja sielu eivät toivu yhtä nopeasti. Olet kertomasi perusteella kokenut hyvin rankkoja asioita, jotka ovat jättäneet jälkensä sinuun. Mielesi tarvitsee aikaa kohentuakseen eikä se toivu välttämättä yhtä nopeasti, kuin nuo niin sanotut ulkoiset asiat. Mieltä ei voi kiirehtiä, mutta sen hoitamista voi ja kannattaa edelleen jatkaa. Koitko, että terapiasta oli sinulle apua? On ikävää, että se loppui. Valitettavasti järjestelmämme on sellainen, että jos katsotaan/luullaan, että ihminen voi jo tarpeeksi hyvin tai on jopa parantunut, hoitoa ei useinkaan jatketa tai voida jatkaa monesta syystä. Vaikka oikeastaan se tuki voisi vielä siinä vaiheessa olla äärimmäisen tärkeää hyvinvoinnin yhtenä ylläpitäjänä.
Koska olet jo ainakin kertaalleen saanut apua (terapian) ja menneisyydessäsi on muun muassa masennusta, niin kannustan sinua puhumaan joko vanhemmillesi tai sitten jos pystyt olemaan yhteydessä terapeuttiin tai mahdollisesti psykiatriisi, ja kertomaan tälle henkilölle itsetuhoisista ajatuksistasi ja juurikin kaikesta tästä, mitä tänne kirjoitit. Selvästi tarvitset vielä apua ja toivon, että he sitä sinulle tarjoaisivat tai auttaisivat saamaan. Kerro heille rehellisesti kaikesta. Älä missään nimessä luovuta! Uskon, että olosi saattaa olla toivoton ja saatat miettiä, että miksi vieläkin tuntuu näin pahalta tai saatat pelätä, etteivät ihmiset usko sinua, mutta sinun tunteesi ovat oikeita eikä niissä ole mitään hävettävää tai väärää. Kuten sanoin – olet kokenut kovia ja tarvitset vielä aikaa ja tukea, jotta pystyt todella alkaa iloita elämästäsi. Elämästäsi, joka on ainutlaatuinen ja tärkeä eikä siitä saa luovuttaa.
Sen lisäksi, että kannustan sinua pyytämään apua ja puhumaan läheisillesi, kannustan sinua miettimään, mitkä ovat ne asiat, jotka saavat sinut unohtamaan synkät ajatukset? Tee niitä asioita ja tapaa niitä ihmisiä mahdollisimman paljon. Pidä itsestäsi huolta ja muista, että voit aina soittaa Lasten ja nuorten puhelimeen 116 111 ja puhua siellä mistä tahansa nimettömänä ja luottamuksella. Älä ainakaan jää yksin näiden ajatustesi kanssa.