Oon 18-vuotias lukiolainen ja mä tiedän ihan tasan tarkkaan miten oudolta tää kuulostaa, mutta ihan oikeasti mietin tätä asiaa, että musta siis tosiaan tuntuu joskus, että mussa asuu joku toinen, jonka kanssa pystyn keskustelemaan ihan niin kuin kenen tahansa toisen ihmisen kanssa. Haluisin tavallaan tietää jos jollakin on samanlaisia kokemuksia.
Tää tyyppi tulee yleensä esiin silloin, kun mulla on tosi hankala olo, kun itken stressistä ja oon varma etten tule selviämään tästä. Se on ikään kuin järjen ääni kun mulla ei itellä riitä aivoissa kapasiteetti toimia rationaalisesti. Se saattaa puhutella mua: ”[Mun nimi], kuunteletko sä? Hei, meillä ei oo mitään hätää. Hengitä sisään ja ulos. Hyvä. Sua stressaa ja väsyttää, siks kaikki tuntuu niin pahalta, mut se menee ohi. Odota ihan viisi minuuttia niin on parempi, okei?”
Pystyn kertomaan tälle, mikä mua siinä tilanteessa ahdistaa ja se saa mut rauhoittumaan. Mä en varsinaisesti kuule hänen ääntään enkä näe häntä, että ei oo mikään aistiharha, mutta vaihdan siis kirjaimellisesti ajatuksia hänen kanssaan. Keskustelen. Sitä on vaikea selittää, mutta se, mitä hän sanoo, tulee mulle ikään kuin ajatuksina jotka ei kuitenkaan ole mun ajatuksia, mä erotan ne aivan selkeästi omista ajatuksistani. Enkä mä myöskään kykene ennakoimaan hänen vastauksiaan sen enempää kuin kenenkään ihmisen kanssa keskustellessa, enkä myöskään tietoisesti tuota itse sitä, mitä hän minulle sanoo. Omat vastaukseni tuotan kyllä itse.
En siis tiedä onko tämä ihan normaalia, olen kyllä lukenut esimerkiksi DID:stä ja siinä voi olla tällaista mutta en halua väittää että kokisin juuri sitä (liian moni nuori niin väittää somessa, en usko että puoletkaan heistä oikeasti ovat dissosioituneita syysteemejä, enkä todellaakaan halua vajota heidän tasolleen). Käyn kuntoutuspsykoterapiassa masennuksen ja ahdistuneisuuden takia ja terapeutti on todennut että minulla on joitakin dissosiaatio-oireita, niitä kun voi olla lievemmissä tapauksissa ilman varsinaisia identiteettikatkoksiakin, ja ovat aika tavallisia ylipäätään. Kuulemma puolet ihmisistä dissoilee lievemmin tai vakavammin ainakin joskus. En vain tiedä, miten tästä asiasta pitäisi hänelle puhua. Pelkään että ymmärretään väärin.
Tuo tyyppi, jos se nyt minusta erillinen on, ei ole myöskään koskaan käskenyt tekemään mitään itselleni tai muille haitallista, eikä hän myöskään häiritse minua jos en sitä halua tai tarvitse. En pysty kutsumaan häntä paikalle eikä hän tule kutsumatta muulloin, kuin silloin kun en todellakaan pärjää yksin. Enkä tiedä oikein mitään muutakaan hänestä, sukupuolta, ikää, mikä hän on ja miksi hän on. En sitten tiedä onko skitsofreniasta merkki mutta tällaista koen. Tiedän että häntä ei ole mutta silti hän jollakin tapaa minulle on. Ketään muita?
No pakko myöntää että kuulostaa aika oudolle🤔
Sen takii siis että en oo ennen kuullu tollasesta
Mut hyvä et sulla on joku joka auttaa vaikeissa tilanteissa vaikkei se konkreettinen ihminen ookkaan mutta jos siitä saa apua eikä oo mitään haittaa niin… no sit se varmaan voi olla hyväkin asia?
Ihan henkilöstä kiinni ajatteleeko ton hyvänä vai huonona asiana
Mutta mun mielestä toi vois olla ihan hyödyllinen asia
Mulla on sama ja oon miettinyt aina että oonks mä ihan hullu. Tuntuu et se tulee mulla missä tilanteessa tahansa. Vähän kyl mietityttää että mikä ihme mua vaivaa.😩
Mulla on itse asiassa samankaltainen kokemus – juuri tuollaisissa tilanteissa kun on erityisen vaikeaa niin mun mieleen alkaa tulla repliikkimäisiä, tarkan sanallisia rauhoittavia ajatuksia. Niillä ajatuksilla saattaa olla mun mielessä jonkun mulle tärkeän ja rakkaan ihmisen ääni, vaikka en tosiaan konkreettisesti kuule mitään ääntä mun pään sisällä, aivan kuten säkin kuvasit. Itse koen sen ajatusvirran kuitenkin ehkä vähemmän irralliseksi itsestäni kun vertaan sun kuvaukseen. Mutta kuvaisin sitä myös omalla kohdallani jonkinlaiseksi ”järjen ääneksi”.
Joka tapauksessa tuo kuulostaa sun tapauksessa positiiviselta ja voimaa antavalta asialta, vaikka ymmärrän että kokemus tuntuu oudolta ja siksi ehkä säikäyttää! Ja uskon kyllä että sun psykoterapeutti ymmärtää asian jos vaan selität ihan samaan tapaan kuin tännekin hyvin kuvasit kokemusta. Me ollaan kuitenkin kaikki ihmisiä ja siks meillä kaikilla on valmiudet kaiken maailman erikoisiin kokemuksiin, aina käytännössä löytyy joku joka on ajatellut/kokenut samaa. Dissosiaatio-oireet ja lievät psykoottiset kokemukset on tosiaan hyvin yleisiä myös heillä joilla ei ole mitään varsinaista mielenterveysoireilua/diagnooseja, kukapa ei olis joskus esimerkiksi luullut kuulevansa puhelimen värähtävän tai muuta vastaavaa. Selitysten etsiminen peilaamalla omia kokemuksia/tuntemuksia diagnooseihin on houkuttelevaa, mutta joskus voi myös olla vapauttavaa vaan katsella asioita ilman lokerointia. Itse ajattelen tuota kuvaamaani kokemusta vaan yhtenä mun ominaisuutena muiden joukossa:)
Moi!
Minulla on OSDD eli muu dissosiatiivinen häiriö ja paljon samankaltaisia kokemuksia. Olen tällä hetkellä 23-vuotias.
En tietenkään voi tietää, mistä tuo sinun kokemasi toinen henkilö on peräisin, mutta kirjoitan ajatuksiani siinä toivossa, että ne auttais sua eteenpäin ja että kokisit olevasi vähemmän yksin.
Mielestäni helpoin tapa selvittää, liittyykö tuo toinen henkilö psykoottiseen sairauteen vai dissosiaatioon on miettiä, onko sinulla traumataustaa vai eikö. Dissosiaatiohäiriö on aivojen puolustusmekanismi, joka syntyy pitkäkestoisen ja/tai lapsuudenaikaisen traumatisoitumisen seurauksena. Esimerkiksi lapsuudessa koettu kaltoinkohtelu, laiminlyönti tai vaikka pitkäkestoinen koulukiusaaminen voi johtaa dissosiaatiohäiriön syntymiseen. Vaikeaa tästä tekee se, että dissosioivat aivot yleensä piilottavat traumakokemuksen, eli ihmiseltä puuttuvat muistot traumasta. Sen takia minäkin monta vuotta uskottelin itselleni, ettei minulla voi olla dissosiatiivista häiriötä. Vasta terapian aloittamisen jälkeen aloin uudelleen löytää traumamuistojani, mutta edelleenkin muistini on täynnä aukkoja.
Pitkäkestoisen ja lapsuudessa koetun trauman seurauksena ihmisen identiteetti eli käsitys itsestä ei voi kehittyä rauhassa, sillä mielen täytyy keskittyä lapsen suojelemiseen ympäröiviltä uhilta. Tämän seurauksena kehittyy tietoisuuden eri osia, joilla jokaisella on oma tehtävä (esim. piilottaa traumamuistot, auttaa pelottavissa tilanteissa, opiskella tai olla vihainen)
Minä kutsun minun mielessäni eläviä henkilöitä dissosiatiivisiksi osiksi. Minäkään en pysty kirjaimellisesti kuulemaan tai näkemään heitä, mutta kuulen heidän puheensa pääni sisällä jatkuvana kommentointina kaikkeen tekemiseeni. Minä käyn usein keskustelua heidän kanssaan puhumalla itsekseni ja kirjoittamalla. Minullakin on kokemus siitä, etten voi ennakoida, mitä he sanovat tai itse pysty tuottamaan heidän vastauksiaan.
Minun mielessäni elää myös henkilö, joka auttaa minua ahdistavissa tilanteissa ja auttaa minua hengittämään sisään ja ulos ja rauhoittaa ja rohkaisee minua. Dissosiatiivisilla osilla on omat suojelutehtävät, ja tämän osan suojelutehtävä on autttaa minua selviytymään vaikeista tilanteista.
Olen itsekin huomannut, että somessa puhutaan nyt enemmän DID:stä ja monia ärsyttää se, että ”kaikki ovat nyt systeemejä”. Kuitenkaan koskaan ei voi tietää, milloin joku teeskentelee, koska traumaperäiset sairaudet näyttäytyvät jokaisella ihmisellä vähän eri tavalla. Joillain ihmisillä voi olla paljon dissosiatiivisia osia, joilla kaikilla on eri nimet ja sukupuolet ja ulkonäöt, joillakuilla taas vähän eikä välttämättä kenelläkää ole nimiä tai ulkonäköä.
Suosittelen, että puhut asiasta terapeuttisi kanssa. Minä voin henkisesti tosi huonosti, ennen kuin aloitin terapian, ja terapeuttini avulla olen saanut luotua hyvän yhteyden dissosiatiivisiin osiini ja ymmärrän paljon paremmin heitä ja heidän suojelutehtäviään. Lukioikäisenä minä piilottelin oireitani kaikilta ja luulin olevani hullu. Ajattelin, etten ikinä kertoisi kenellekään, ja se vain pahensi tilannettani.
Edelleenkään en tiedä sinun tilannettasi tai mistä sinun oireesi johtuvat. Toivon, että tästä viestistä on jotain hyötyä. Saat olla eri mieltä kanssani. Ennen kaikkea toivon, että saisit rohkeutta puhua terapeutillesi. En voi taata, että hän ymmärtää, mutta tulet satavarmasti löytämään ihmisiä, jotka ymmärtävät ja osaavat auttaa. Ja jos sinulla on jotain kysyttävää OSDD:n tai dissosiaatioon liittyen, vastaan mielelläni.
Terveisin Lumitiikeri
Hei kaikki! Kiitos vastauksista, tähän näköjään neljä vastasi näinkin lyhyessä ajassa ja se on neljä enemmän kuin uskoin saavani koskaan vastauksia. Luulin että tämä on liian omituinen aihe tälle pastalle enkä löydä täältä ketään kohtalontoveria. Vastaan nyt kaikille samassa viestissä, ja jos luet, voit skipata itseäsi koskevaan ihan vapaasti.
Nimimerkki ”Dreamer✨️🧿💋”, kiitos vastauksestasi. Se auttoi, vaikka asia olikin sinulle ihan uusi. Ja on vapauttavaa kuulla että muut ei ehkä ajattelekaan että tää olisi vaan sairasta.
Nimimerkki ”👽”, toivon että saat tästä keskustelusta myös vertaistukea ja ehkä vastauksiakin. Yksin me ei ainakaan kumpikaan olla.
Nimimerkki ”⭐”, kiitos vertaistuesta! Tätä oikeastaan juuri hain että joku tulisi kertomaan että hei, niin minäkin, mutta se on ihan okei. Yritän itsekin ajatella tätä vain mun mielen ominaisuutena, ehkä niin on paras.
Nimimerkki ”Lumitiikeri”, kiitos että vastasit ja kerroit kokemuksistasi! Toivoin, mutta en uskonut saavani keneltäkään sellaiselta viestiä, jolla on todettu dissosiaatiohäiriö. En tiedä, onko minulla traumataustaa. Minulla on aika runsaasti muunlaista dissoilua ja oireita, jotka vaikuttavat traumaperäisiltä, ainakin psykiatrin ja psykoterapeutin mukaan, mutta en muista itse, että mitään traumatisoivaa olisi minulle koskaan käynyt. Lapsuudestani en tosin muista satunnaisia neutraaleja välähdyksiä lukuun ottamatta juuri mitään ennen noin kymmentä ikävuotta, joten en ihmettelisi vaikka siellä jotakin olisikin. Perheeni on luullakseni aika normaali ja tavallinen, en usko että ihan välttämättä olisi mitään tapahtunut kotona. Mielenterveysongelmat ovat alkaneet ensin syömishäiriöoireilulla 10-vuotiaana ja sitten masennuksella, ahdistuneisuudella ja pakko-oireilla vähitellen siitä eteenpäin. Viralliset diagnoosit minulla on vain masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä, mitään muuta ei ole lähdetty tutkimaan/en ole täyttänyt kriteerejä.
Oliko sinulla siis OSDD-diagnoosi jo ennen terapian alkua? Miten aloit puhumaan asiasta terapeuttisi kanssa? Olen puhunut dissosiaatiosta ylipäänsä, terapeutti itse asiassa kertomani perusteella jopa päätteli, että se on se, mitä koen ja mistä yritän kertoa. Tämä tuntuu vaikeammalta ottaa esille.
Moi!
Ihan täysin mahdollista eikä edes niin hirveän harvinaista, monet ihmisille tutut vähemmistöt ovat paljon harvinaisempia kuin dissosiaatiohäiriöt.
Kyse on suojamekanismista joka tunnetaan huonosti lukuunottamatta erikoistunutta terveydenhuoltoa. Se on rakentunut sinulle syystä ja se on sinua suojaava asia vaikka ei välttämättä aina tunnu siltä. Kohtele sitä ”toista ihmistä” kuten haluaisit että sinua oltaisiin kohdeltu tai kohdeltaisiin nyt. Ole kärsivällinen ja lempeä itsellesi.
Tämä toinen ihminen ei välttämättä kehity sen enempää eli ehkä ”hänellä” ei ole ikää eikä sukupuolta. Hän on olemassa siksi että olet tarvinnut suojaa ja se on täysin ok. Asia ei ole pohjimmiltaan erilainen kuin esim ”työminä” joka on tuttu juttu melkein kaikille. Samaten dissosiaatiota koetaan normaalissa elämässä eikä se vanhan uskomuksen tavoin tarkoita että olet pirstoutunut tai että sinulla on lapsuudessa vakavaa väkivaltaa tai riistoa.
Moi! Ihana kuulla, että viestistäni oli apua <3
Minä en tiennyt, että minulla on OSDD, ennen kuin aloitin terapian. Minulla oli C-PTSD-diagnoosi (kompleksinen post-traumaattinen stressihäiriö, josta myös OSDD:ni on lähtöisin) ja lääkärini tiesi, että kärsin jatkuvasta dissosiaatiosta. Aloitin terapian, jotta saisin apua traumaoireisiini: jatkuvaan dissosiointiin, kokemukseen siitä, etten ole todellinen, ahdistukseen, takaumiin, muistiongelmiin ja jatkuvaan puheeseen pääni sisällä.
Terapeuttini ja minä yhdessä havaitsimme, että oireeni viittaavat dissosiaatiohäiriöön ja nimeomaan muuhun dissosiaatiohäiriöön (OSDD) eikä dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön (DID). Dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä muut dissosiatiiviset osat voivat toisinaan hallita ihmisen kehoa, ja ihminen itse ei välttämättä huomaa mitään, ainoastaan, ettei muista mitään siltä ajalta, kun toinen dissosiatiivinen osa toiminnassa. Minulla ei ole tällaista oireilua, vaan olen aina itse hallinnassa omasta kehostani, vaikkakin joskus muut dissosiatiiviset osani yrittävät väkisin tunkea esiin ja vaikuttaa puheeseeni tai tekemisiini. (Yksi osistani jatkuvasti kiroilee ääneen, mistä en tykkää yhtään.) Minulta ei myöskään katoa aikaa samalla tavalla kuin DID:stä kärsiville ihmisille usein käy (jotkut saattavat unohtaa kokonaisia päiviä kerrallaan).
Minulla ei siis vieläkään ole virallista OSDD-diagnoosia, mutta olen parhaillaan aloittamassa uutta hoitosuhdetta erikoislääkärin kanssa, joka arvioi, onko virallisen diagnoosin hankkiminen tarpeellista minun tapauksessani. OSDD:ni on peräisin postraumaattisesta stressihäiriöstäni, jonka diagnoosi minulla on jo. Diagnoosien tarkoitus on auttaa minua saamaan tarvitsemaani apua ja auttaa ennen kaikkea lääkäreitä ymmärtämään tilannettani. Sen takia toivon, että saisin myös dissosiaatiohäiriö-diagnoosin. Kuitenkin C-PTSD:n oireet ovat erittäin samanlaiset ja minulla on jo nyt terapeutti, joka auttaa minua sekä PTSD:n että OSDD:n kanssa, joten voi olla, että lääkärini toteaa, ettei virallisen diagnoosin hankkiminen ole tarpeellista. Virallisen diagnoosin saaminen voi myös olla leimaavaa, koska monet edelleenkin mieltävät OSDD:n ja DID:n ”vaaralllisena monipersoonahäiriönä” ja luulevat meitä joiksikin kauhuelokuvahahmoiksi. Diagnoosin saamisesta voisi olla siis myös haittaa.
Minun oli helppoa alkaa puhumaan OSDD:stä terapeutilleni, koska terapiakäyntieni tavoite on auttaa minua elämään traumaoireideni kanssa. Olin siis kertonut hänelle dissosiaatio-oireista ja äänistä pääni sisällä jo tutustumiskäynnillä, ja hän suhtautui niihin ymmärtäväisesti. Dissosiatiiviset osani olivat todella epäluuloisia terapeuttiani kohtaan aluksi, mutta kun he huomasivat, miten paljon terapeuttini on auttanut heitä ymmärtämään omia tehtäviään ja olemassaoloaan, he ovat alkaneet pitää hänestä.
Muistan, kun ensimmäistä kertaa otin äänet puheeksi psykiatrisen sairaanhoitajani kanssa. Tämä oli pari vuotta ennen kuin aloitin terapian. Minä koin, että minua on mahdotonta hoitaa, jos en ole rehellinen oireistani. Sen takia päätin kertoa äänistä, jotka kommentoivat elämääni jatkuvasti. Sen jälkeen olen monesti vaihtanut lääkäriltä ja sairaanhoitajalta toiselle, ja joka kerta on ollut vähän helpompaa ottaa dissosiatiiviset osat puheeksi.
Ymmärrän, että asiasta kertominen jännittää sinua. Toivon, että muistaisit, että terapeuttisi tehtävä on auttaa sinua, ja mitä paremmin hän ymmärtää sinua ja oireitasi, sitä paremmin hän osaa auttaa. Terapeuttisi on varmasti kuullut kaikenlaisten asiakkaiden kokemuksia, eikä pidä sinua sen omituisempana. Jos asiasta puhuminen jännittää, voit myös kirjoittaa hänelle viestin tai aloittaa kertomalla muista dissosiatiivisista oireistasi, joista hän jo tietää, ja kysyä, liittyisikö puhe pääsi sisällä myös siihen.
Toivon, että kerrot rohkeasti terapeutillesi, ja että hän suhtautuisi asiaan ymmärryksellä ja kiinnostuksella.
Terveisin Lumitiikeri
Kiitos paljon myös nimimerkki ”Panda”. Yritän arvostaa itseäni ja myös tätä mahdollista osaa itsessäni niin paljon kuin pystyn, vaikka se onkin välillä vaikeaa. Tämä keskustelu ja teidän kaikkien ihanat ja kannustavat vastaukset on auttaneet ja saaneet mut ainakin tuntemaan, että en ehkä olekaan hullu ja sairas kun koen tällaista.
Koitan kohdella häntä hyvin, hän on kuitenkin osa minua, ja olla kiitollinen siitä, että hän on elämässäni ja tukenani.