Soitan sille vaan kun on pakko muuten ootan että se soittaa mulle tai puhun sille facebookissa aina kun mahollista. Ei yleensä sillonkaan vastaa menee vaan pois facebookista.
:/ Mä en kyllä enää osaa mitää sanoo toho, mut toivottavasti jotain saatte aikaseks. On tosi kurjaa jos oma isä välttelee tollee. Toivoin et tilanne muuttuu! :>
Oon tosi pahoillani! Mun vanhemmat on eronnu mut nään kuitenkin isääni joka viikko! Sun kannattaisi mennä sen luo ja sanoa vaan että sulla on ollut ikävä sitä ja tietysti haluat puhua sen kanssa. Mutta mä en tiiä mitä sanoa koska mun vanhemmat on ihan hyvissä väleissä vaikka mun isällä onkin naisystävä( erittäin mukava) eikä mulla oo mitään valittamista vaikka kaikki sanoo et kauheeta ku sun vanhemmat ei asu yhessä. Mutta tärkeintä on että oot ite onnellinen!:) tsemppiä sulle!!!:)
Moi. Usko pois, ymmärrän hyvin, tavattoman hyvin miltä susta tuntuu: mun omalla isälläni on maanisdepressiivisuus. Se on jonkinsortin mielialahäiriö-juttu. Asuin kolme ensimmäistä vuottani äidin ja isän kanssa Lohjalla. Molemmat vanhempani o9livat töissä, ja äiti oli juuri saanut vakituisen viran opettajana. 2002 vuoden talvella isän isä, Heikki-vaari, kuoli sydänkohtaukseen ja isä peri puolet vaarin talosta. Koko perhe joutui muuttamaan.
Heti kun opin kävelemään kunnolla, iskä pisti mut suksille. Siitä lähtien kilpailin hiihdossa ja pitkänmatkan juoksussa. Isä huusi kotona. Varsinkin minulle ja äidille. Vuotta nuorempaa pikkusiskoani hän on aina rakastanut enemmän kuin minua. Tein mitä vain, juoksin Suomen mestaruuden 1000m maastossa itseäni vuoden vanhempien sarjassa ja voitin, sain koulussa kymppejä ja ysejä. Ei, en ollut ikinä tarpeeksi hyvä. En saanut koskaan kuulla isän suusta, että olisin tehnyt jotain oikein.
Masennuin 6-vuotiaana, puhuin tappavani itseni. Isä on ollut 3 kertaa mielisairaalassa.
Vanhempani erosivat kun olin vitosella. Vietimme kuukauden turvakodissa.[osa tekstistä poistettu]. Nykyään saan paniikkikohtauksen liikuntatunnilla.
Olen nyt 7lk:lla ja isää tapaan harvoin, koska hän on töissä Helsingissä. Perheemme varat ovat tiukalla, ja nuorimmalla pikkusiskollani on ADD. Käyn joka viikko psykiatrilla. Olen paennut ahdistustani kirjoihin ja kirjoitan tarinoita ja runoja. Kaverini tukemana olen jaksanut jatkaa.
En aio sanoa, että kyllä se tästä. Tiedän, ettei niin tule koskaan olemaan. Aika ei paranna kaikkia haavoja, mutta niiden kanssa oppii elämään. Kunhan muistaa, mitkä asiat ovat hyvin, ja että olet jollekkin tärkeä. Totuus on, että vanhemmat rakastavat lapsiaan, enemmän kuin mitään muuta. Ikävä kyllä he vain eivät aina osaa näyttää sitä. Kaikkea hyvää
Yölintu
Tiedän mistä puhut.
Mun isä ja äiti eros kun olin 2.Isää en näe kun kerra vuodessa.v Olen 12vuotta ja on kamalaa varmaan sullakin toivottavasti välinne selivävät.Koita ottaa isääsi yhteyttä.:-)
