Itseinho

Päästäksemme alkuun on tehtävä hyvin karkea jaottelu: on olemassa ihmisiä, jotka pitävät itsestään, ja on olemassa ihmisiä, jotka vihaavat itseään. Seuraava kertoo, miltä tuntuu kuulua jälkimmäiseen kategoriaan.
Itseinho on sairaus. Se sikiää kaikkialla, missä sen annetaan versota vapaasti. Itseinho alkaa versota useimmiten nuoruudessa. Pienimmätkin epäonnistumiset tässä herkässä vaiheessa jäävät helposti itämään minäkuvan laitamille. Siksi se onkin erityisen vaarallinen: nuorena ja tyhmänä itseinhoa ei välttämättä tietoisesti tunnista ennen kuin se on jo kasvanut liian suureksi, jolloin on jo liian myöhäistä.
Itseinho muokkaa minäkuvan mieleisekseen muuttaen kokemusmaailman täysin. Kauneus, taituruus ja hyvyys symboloi itseään vihaaville vain alemmuutta ja toisten paremmuutta. Niistä peilautuu vain ilkkuva onnistuminen. Vain ja ainoastaan vielä synkempi kurjuus kuin oma tuottaa edes jonkinlaista mielihyvää – jollain menee vielä tätäkin huonommin. Kuitenkin tämä kierous on kaksiteräinen miekka, itseään vihaava alkaa sekä tietoisesti että tiedostamattaan vetämään puoleensa tätä surkeutta, jolloin arkikäsitykset ja maailmankuva pikkuhiljaa muotoutuvat niiden mukaisiksi – päässä liikkuu vain pikimustia ajatusratoja ja kaikkeen yltävää lohduttomuutta.
Itseinhon mukana tulee valtava taakka syyllisyyttä. Kaikki näennäisesti onnellisuutta tuottava ympärillä alkaa muistuttaa syyttävää sormea. Sinun kuuluisi nauttia tästä! Onnettomuutta ei länsimaissa elävän hyvinvointivaltion kehdossa tutivan kultalusikka persereiässä syntyneen olisi oikeus tuntea.
Itseinho saastuttaa lähimmäiset. He tuntevat syyllisyyttä siitä etteivät he kykene auttamaan. He eivät voi asialle mitään. He eivät nauti itseään vihaavan seurasta, mutta ikään kuin velvollisuudentunteesta he joutuvat kärsimään tällaisista mätäpaiseista lähipiirissään. Lisäksi myös itse sairaalle sosialisoinnista muodostuu vaativa tehtävä. Etenkin formaaleissa tilanteissa täytyy pitää tekohymyn maskia ja illuusiota hyvinvoinnista alati yllä. Itseään vihaava ei voi olla liian kauan paikoissa, joissa ei voi olla oma itsensä. Itseinhoisen täytyy päästä purkautumaan, jatkuvaa teennäisyyden liejun nielemistä ei yksinkertaisesti kestä pitkiä aikoja putkeen.
Itseinho on hävettävää. Se on epäonnistumista, jota ei kilpailuun perustuvassa maailmassa tulisi koskaan tunnustaa. Useimmat itseään vihaavat elävätkin jatkuvassa torjumisen tilassa. He eivät kykene edes kohtaamaan sitä pään sisällä asuvaa hirviötä, vaan projisoivat sairauttaan ympäristöönsä, usein aiheuttaen epämukavuutta ja mielipahaa minne vain erehtyvätkin eksymään.
Itseinho ei ole viehättävää. Usein epäonnistumiset ihmissuhteissa ja itsensä vihaaminen kulkevat käsi kädessä ruokkien toisiaan. Vain itseään rakastavat osaavat näyttää kumppaneilleen mallia kuinka heitä tulee kohdella. Valitettavasti myös itseään inhoavat tekevät samoin, ja lopputulokset ovat ennalta arvattavissa.
Itseinhosta ei voi pyristellä pois. Joskus hyvin harvoin, itseään vihaava saattaa kokea niinsanottuja ”huippuhetkiä”, eli kokemuksia, jolloin saattaa parhaimmillaan jopa unohtaa vähäksi aikaa, kuinka täysi epäonnistumisten summa sitä onkaan. Nämä hetket ovat kuitenkin niitä kaikkein satuttavimpia. Niistä nimittäin seuraa paluu todellisuuteen, joka kaikessa kokonaisvaltaisessa ymmärrystä tuottavassa puuskassaan aiheuttavat äärimmäisen epämiellyttäviä, sanoinkuvaamattoman ahdistavia tunnetiloja. Tuolloin nimittäin ymmärtää, kuinka ihanaa tavallinen elämä voisikaan parhaimmillaan olla. Itseään vihaava saa hetkeksi maistaa, miltä tuntuisi elää kuten kaikki muutkin, ja sen katkeransuloinen herkullisuus kaikessa ohitsekiitävyydessään ruokkii hyvin itsetuhoisia ajatuksia. Oman tunne-elämänsä viallisuuden pystyy suhteuttamaan kammottavan todentuntuisesti siihen, mitä sen tulisi olla. Nämä vaaralliset piikit repivät psyykettä riekaleiksi.
Itseinho on lamaannuttavaa. Lähes kaikki adaptiiviset tunteidenhallinnan menetelmät perustuvat edes jonkinlaiselle itsensä arvostukselle. Läheisille puhuessa täytyy uskoa heidän näkevän jotain sinulle olematonta, arvokkuutta itsessä. Rationalisoidessa täytyy luottaa omaan pääkoppaansa ja toivoa omien tekojen tuottavan pitkällä tähtäimellä hyvää, vaikkei näin tunnu koskaan tapahtuvan, sekä taiteellisessa ilmaisussa tulee pystyä uskomaan omiin kykyihinsä ja visioonsa, jotka ovat aina pettäneet. Lähestulkoon aina itseään vihaavat turvautuvatkin epäadaptiivisiin menetelmiin: viattomien syyttämiseen, psykoottiseen kieltämiseen ja päihteiden holtittomaan käyttöön.
Lisäksi itseinhoa sairastava jää kehityksessä jälkeen. Itseään vihaava jumiutuu samoihin ongelmiin, joista ei löydä ulospääsyä, ja näin normaali henkinen kehitys katkeaa. Tämä luonnollisesti ruokkii alemmuudentunnetta.
Itseään vihaava ei voi kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta. Muut eivät yksinkertaisesti pysty samaistumaan itseään vihaavan kokemusmaailmaan. He pitävät sitä irrationaalisena, ja suhteellisuudentajuttomana. Itseinho rakentaa ylitsepääsemättömän muurin itsen ja muiden välille. Saman aaltopituuden puute hankaloittaa kommunikaatiota. Itseään vihaava ei voi luottaa siihen että tulee ymmärretyksi. Epävarmuuden tunne dominoi vuorovaikutusta usein myös tarttuen hieman terveisiinkin ihmisiin, mikä saa heidän kiusaantuneisuutensa tuhoavan hedelmällisen kanssakäymisen pikkiriikkisimmätkin mahdollisuudet, mikä taasen saa itseään inhoavan kokemaan äärimmäistä syyllisyyttä. Usein onkin turvallisempaa olla hiljaa ja antaa kuvottavuuden täyttää loputkin valonpilkahdukset tajunnan homehtuneessa vankilassa.
Itseinhon edetessä se rampauttaa kyvyn sosiaaliseen kanssakäymiseen täysin. Usein itseään vihaavat eristäytyvätkin sekä säästääkseen muita, että löytääkseen suojaa neljän seinän sisältä polttavilta katseilta ja onnellisten ihmisten sairastuttavalta kepeydeltä.
Itseinhon tyypillisimpiä oireita on peilikuvan näyttäminen vastenmieliseltä, epäonnistuneelta kokeilulta ihon ja lihan ylijäämästä. Niinikään tämä vääristymä heijastuu muihin ihmisiin. Tavalliset ohikulkijat ovat joko sairaalloisen kauniita tai sairaalloisen rumia. Maailma mustavalkoistuu.
Jäykkyys ja stressi alkavat pikkuhiljaa tehdä tilaansa psyykkeestä myös kehoon. Lihakset jumiutuvat, hengityksestä tulee pinnallisempaa ja hankalampaa, ja sisäelimistö alkaa oireilemaan. Oma keho tuntuu ahtaalta, kuin toimisi vikasietotilassa, jossa käyttää kaiken energiansa vain häiriöiden sietämiseen. Uniongelmat pahenevat ajan myötä. Häiriöiden synergia alkaa tuottaa emergenttisiä oireita.
Ongelmat kognitiivisessa toiminnassa alkavat yleistyä ja voimistua, sekä kyky tulkita omaa kehoa heikkenee. Ongelmiaan ei pysty enää käsitellä rationaalisella tasolla, ja epämiellyttävät ajatukset alkavat tuntua vain isolta epämääräiseltä möykyltä joka syö päätä kallon sisäpuolelta. Itseään vihaava vajoaa yhä syvemmälle alasvievään spiraaliin, jossa ymmärrys ja toivo katoavat kauemmas ja kauemmas ulottumattomiin kierros kierrokselta. Lopulta jäljelle jää vain tyhjä pala lihaa, verta, luuta ja nahkaa.