Päästäksemme alkuun on tehtävä hyvin karkea jaottelu: on olemassa ihmisiä, jotka pitävät itsestään, ja on olemassa ihmisiä, jotka vihaavat itseään. Seuraava kertoo, miltä tuntuu kuulua jälkimmäiseen kategoriaan.
Itseinho on sairaus. Se sikiää kaikkialla, missä sen annetaan versota vapaasti. Itseinho alkaa versota useimmiten nuoruudessa. Pienimmätkin epäonnistumiset tässä herkässä vaiheessa jäävät helposti itämään minäkuvan laitamille. Siksi se onkin erityisen vaarallinen: nuorena ja tyhmänä itseinhoa ei välttämättä tietoisesti tunnista ennen kuin se on jo kasvanut liian suureksi, jolloin on jo liian myöhäistä.
Itseinho muokkaa minäkuvan mieleisekseen muuttaen kokemusmaailman täysin. Kauneus, taituruus ja hyvyys symboloi itseään vihaaville vain alemmuutta ja toisten paremmuutta. Niistä peilautuu vain ilkkuva onnistuminen. Vain ja ainoastaan vielä synkempi kurjuus kuin oma tuottaa edes jonkinlaista mielihyvää – jollain menee vielä tätäkin huonommin. Kuitenkin tämä kierous on kaksiteräinen miekka, itseään vihaava alkaa sekä tietoisesti että tiedostamattaan vetämään puoleensa tätä surkeutta, jolloin arkikäsitykset ja maailmankuva pikkuhiljaa muotoutuvat niiden mukaisiksi – päässä liikkuu vain pikimustia ajatusratoja ja kaikkeen yltävää lohduttomuutta.
Itseinhon mukana tulee valtava taakka syyllisyyttä. Kaikki näennäisesti onnellisuutta tuottava ympärillä alkaa muistuttaa syyttävää sormea. Sinun kuuluisi nauttia tästä! Onnettomuutta ei länsimaissa elävän hyvinvointivaltion kehdossa tutivan kultalusikka persereiässä syntyneen olisi oikeus tuntea.
Itseinho saastuttaa lähimmäiset. He tuntevat syyllisyyttä siitä etteivät he kykene auttamaan. He eivät voi asialle mitään. He eivät nauti itseään vihaavan seurasta, mutta ikään kuin velvollisuudentunteesta he joutuvat kärsimään tällaisista mätäpaiseista lähipiirissään. Lisäksi myös itse sairaalle sosialisoinnista muodostuu vaativa tehtävä. Etenkin formaaleissa tilanteissa täytyy pitää tekohymyn maskia ja illuusiota hyvinvoinnista alati yllä. Itseään vihaava ei voi olla liian kauan paikoissa, joissa ei voi olla oma itsensä. Itseinhoisen täytyy päästä purkautumaan, jatkuvaa teennäisyyden liejun nielemistä ei yksinkertaisesti kestä pitkiä aikoja putkeen.
Itseinho on hävettävää. Se on epäonnistumista, jota ei kilpailuun perustuvassa maailmassa tulisi koskaan tunnustaa. Useimmat itseään vihaavat elävätkin jatkuvassa torjumisen tilassa. He eivät kykene edes kohtaamaan sitä pään sisällä asuvaa hirviötä, vaan projisoivat sairauttaan ympäristöönsä, usein aiheuttaen epämukavuutta ja mielipahaa minne vain erehtyvätkin eksymään.
Itseinho ei ole viehättävää. Usein epäonnistumiset ihmissuhteissa ja itsensä vihaaminen kulkevat käsi kädessä ruokkien toisiaan. Vain itseään rakastavat osaavat näyttää kumppaneilleen mallia kuinka heitä tulee kohdella. Valitettavasti myös itseään inhoavat tekevät samoin, ja lopputulokset ovat ennalta arvattavissa.
Itseinhosta ei voi pyristellä pois. Joskus hyvin harvoin, itseään vihaava saattaa kokea niinsanottuja ”huippuhetkiä”, eli kokemuksia, jolloin saattaa parhaimmillaan jopa unohtaa vähäksi aikaa, kuinka täysi epäonnistumisten summa sitä onkaan. Nämä hetket ovat kuitenkin niitä kaikkein satuttavimpia. Niistä nimittäin seuraa paluu todellisuuteen, joka kaikessa kokonaisvaltaisessa ymmärrystä tuottavassa puuskassaan aiheuttavat äärimmäisen epämiellyttäviä, sanoinkuvaamattoman ahdistavia tunnetiloja. Tuolloin nimittäin ymmärtää, kuinka ihanaa tavallinen elämä voisikaan parhaimmillaan olla. Itseään vihaava saa hetkeksi maistaa, miltä tuntuisi elää kuten kaikki muutkin, ja sen katkeransuloinen herkullisuus kaikessa ohitsekiitävyydessään ruokkii hyvin itsetuhoisia ajatuksia. Oman tunne-elämänsä viallisuuden pystyy suhteuttamaan kammottavan todentuntuisesti siihen, mitä sen tulisi olla. Nämä vaaralliset piikit repivät psyykettä riekaleiksi.
Itseinho on lamaannuttavaa. Lähes kaikki adaptiiviset tunteidenhallinnan menetelmät perustuvat edes jonkinlaiselle itsensä arvostukselle. Läheisille puhuessa täytyy uskoa heidän näkevän jotain sinulle olematonta, arvokkuutta itsessä. Rationalisoidessa täytyy luottaa omaan pääkoppaansa ja toivoa omien tekojen tuottavan pitkällä tähtäimellä hyvää, vaikkei näin tunnu koskaan tapahtuvan, sekä taiteellisessa ilmaisussa tulee pystyä uskomaan omiin kykyihinsä ja visioonsa, jotka ovat aina pettäneet. Lähestulkoon aina itseään vihaavat turvautuvatkin epäadaptiivisiin menetelmiin: viattomien syyttämiseen, psykoottiseen kieltämiseen ja päihteiden holtittomaan käyttöön.
Lisäksi itseinhoa sairastava jää kehityksessä jälkeen. Itseään vihaava jumiutuu samoihin ongelmiin, joista ei löydä ulospääsyä, ja näin normaali henkinen kehitys katkeaa. Tämä luonnollisesti ruokkii alemmuudentunnetta.
Itseään vihaava ei voi kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta. Muut eivät yksinkertaisesti pysty samaistumaan itseään vihaavan kokemusmaailmaan. He pitävät sitä irrationaalisena, ja suhteellisuudentajuttomana. Itseinho rakentaa ylitsepääsemättömän muurin itsen ja muiden välille. Saman aaltopituuden puute hankaloittaa kommunikaatiota. Itseään vihaava ei voi luottaa siihen että tulee ymmärretyksi. Epävarmuuden tunne dominoi vuorovaikutusta usein myös tarttuen hieman terveisiinkin ihmisiin, mikä saa heidän kiusaantuneisuutensa tuhoavan hedelmällisen kanssakäymisen pikkiriikkisimmätkin mahdollisuudet, mikä taasen saa itseään inhoavan kokemaan äärimmäistä syyllisyyttä. Usein onkin turvallisempaa olla hiljaa ja antaa kuvottavuuden täyttää loputkin valonpilkahdukset tajunnan homehtuneessa vankilassa.
Itseinhon edetessä se rampauttaa kyvyn sosiaaliseen kanssakäymiseen täysin. Usein itseään vihaavat eristäytyvätkin sekä säästääkseen muita, että löytääkseen suojaa neljän seinän sisältä polttavilta katseilta ja onnellisten ihmisten sairastuttavalta kepeydeltä.
Itseinhon tyypillisimpiä oireita on peilikuvan näyttäminen vastenmieliseltä, epäonnistuneelta kokeilulta ihon ja lihan ylijäämästä. Niinikään tämä vääristymä heijastuu muihin ihmisiin. Tavalliset ohikulkijat ovat joko sairaalloisen kauniita tai sairaalloisen rumia. Maailma mustavalkoistuu.
Jäykkyys ja stressi alkavat pikkuhiljaa tehdä tilaansa psyykkeestä myös kehoon. Lihakset jumiutuvat, hengityksestä tulee pinnallisempaa ja hankalampaa, ja sisäelimistö alkaa oireilemaan. Oma keho tuntuu ahtaalta, kuin toimisi vikasietotilassa, jossa käyttää kaiken energiansa vain häiriöiden sietämiseen. Uniongelmat pahenevat ajan myötä. Häiriöiden synergia alkaa tuottaa emergenttisiä oireita.
Ongelmat kognitiivisessa toiminnassa alkavat yleistyä ja voimistua, sekä kyky tulkita omaa kehoa heikkenee. Ongelmiaan ei pysty enää käsitellä rationaalisella tasolla, ja epämiellyttävät ajatukset alkavat tuntua vain isolta epämääräiseltä möykyltä joka syö päätä kallon sisäpuolelta. Itseään vihaava vajoaa yhä syvemmälle alasvievään spiraaliin, jossa ymmärrys ja toivo katoavat kauemmas ja kauemmas ulottumattomiin kierros kierrokselta. Lopulta jäljelle jää vain tyhjä pala lihaa, verta, luuta ja nahkaa.
Hei,
kirjoitit todella kuvaavasti ja taitavasti itseinhosta. Olet kielellisesti tosi lahjakas.
On totta, että kukaan muu tai kenenkään muun sanat eivät voi saada itseään vihaavaa rakastamaan itseään tai näkemään itseään kokonaisuudessa positiivisessa valossa. Kannustavat ja positiiviset sanat voi kuulla, mutta niiden sisäistäminen ja oman itsen näkeminen samalla tavalla on eri asia. Muiden sanat ja erilainen näkemys itsestä voivat kuitenkin auttaa. Nimittäin itse voi aktiivisesti yrittää oppia rakastamaan itseään ja näkemään itsessä positiivisia asioita negatiivisten sijaan tai edes ohella. Ja itseä voi oppia rakastamaan, mutta se voi kestää vuosia ja vaatia ahkeraa itsensä tutkiskelemista ja työtä itsensä kanssa. Muutos lähtee itsestä, mutta siihen voi olla ja usein onkin erittäin tärkeä saada apua.
Itsensä rakastamisen ohella on tärkeä tuntea itsensä arvostetuksi sellaisena, kuin on. Mutta kuten oivaltavasti totesit, itse on näytettävä esimerkkiä siitä, miten minua tulee kohdella ja miten arvokas olenkaan. On tärkeää oppia ensin rakastamaan itseään, jotta voi antaa rakkautta muille ja ottaa ja vaatia rakkautta muilta itseään kohtaan. Voi ajatella, että jokainen kulkee itsensä seurassa 24/7. Jos vierellä kulkisi koko ajan tyyppi/kaveri, joka mollaa, sättii ja huomauttaa huonoista puolistamme, niin olisi vaikea kuulla ja nähdä enää mitään muuta. Eli vierellä olijan (=itsemme) täytyisi oppia arvostamaan ja näkemään niitä hyviä puolia enemmän. Se on usein helpommin sanottu, kuin tehty, mutta vahvalla tahtotilalla on uskomattomia vaikutuksia.
Toivon, että Sinä ja jokainen meistä muistaisimme ja oppisimme (ja haluaisimme oppia) rakastamaan itseämme ja uskaltaisimme myös pyytää apua muilta kauniin itsemme löytämiseen. Apua on aina saatavilla ja sitä varten se on olemassa, jotta se tulisi pyydetyksi hätiin.
aplodit tämän litanian kirjottajalle
Toi kaikki on niin totta. Mä aina ajattelen et muilla ohmisillä on asiat huonommin ku mulla et en tarvii apuu. Mut nyt kun tajusin et kuinka vakavaa itsetuho on niin mä oikeesti tarviin apuu ja kipeesti. Muuten tä ei lopu koskaan.
Paras kuvaus minkä olen itseinhosta koskaan lukenut. Pystyin samaistumaan kaikkeen tekstissä.
Ihan kuin jostain elämäntapaoppaasta
Hei kirjoittaja,
Oon tässä miettiny, että olisi kiva jos olisi ystäviä, jotka tuntevat samoin kuin minä, eli niin miten sinä olet kirjoittanut. Kukaan vanhoista ystävistäni ei ymmärrä tätä ongelmaa ja se on aika haastavaa.
Vähän niinkuin olisi harrastus, jota kukaan muu ei harrasta. Yksin harrastaminen on tunnetusti vitun perseestä.
Eli olis kiva vaihtaa ajatuksia vaikka mailitse ja tavatakin ja jutella. Asun helsingissä, jos asut täällä lähellä, olis sekin siis mahollista, jos sinua kiinnostaa.
Ehkä vois olla helpottavaa ja hyödyllistä saada jonkun toisen tukea tähän ongelmaan.
t. tähän ollaan tultu – mitään muuta ei enää ole.
”Muut eivät yksinkertaisesti pysty samaistumaan itseään vihaavan kokemusmaailmaan. He pitävät sitä irrationaalisena, ja suhteellisuudentajuttomana. Itseinho rakentaa ylitsepääsemättömän muurin itsen ja muiden välille. Saman aaltopituuden puute hankaloittaa kommunikaatiota. Itseään vihaava ei voi luottaa siihen että tulee ymmärretyksi.”
Erittäin syvällinen teksti ja myös psykologinen.
-Itseinhoisia henkilöitä on varmasti enemmän kuin yksi. Ja eikö yhteinen kokemus jostakin asiasta olekin usein se, joka yhdistää ja luo siteitä ihmisten välille ->ystävyyssiteitäkin? :)
On varmasti totta että ”normaali” ihminen ei ehkä ymmärrä itseinhoista henkilöä aivan heti eikä siinä voi luottaa tulevansa heti ymmärretyksi. Monilla ihmisillä on kuitenkin jossain sisimmässään halu ymmärtää toista (ja jos ei ole niin voi jättää mielestäni sellaisen kaverin omaan arvoonsa).
Itseinho ei ehkä kuitenkaan ole niin harvinainen asia, mutta siihen ehkä kuuluu se että se tunne saa tuntemaan olevansa yksin ja että kukaan ei ymmärrä eikä varsinkaan oo sun puolella.
Luulisin että avoimuuden kautta tästä maailmasta varmasti löytyy takuulla ihmisiä, jotka tietää mitä se tunne on ja joihin saa vahvan yhteyden, vaikka ehkä välillä tuntuukin siltä ettei kukaan tajua. Mutta oikeesti kuka se ”kukaan” on? Ja mielestäni hyvään kaverisuhteeseen kuuluu että kaverille voi kertoa mieltä painavista asioista, ja taas toisaalta on myös velvollinen kuuuntelemaan kaverinkin huolia (Koska huolia on kaikilla) :)
”Muut eivät yksinkertaisesti pysty samaistumaan itseään vihaavan kokemusmaailmaan. He pitävät sitä irrationaalisena, ja suhteellisuudentajuttomana. Itseinho rakentaa ylitsepääsemättömän muurin itsen ja muiden välille. Saman aaltopituuden puute hankaloittaa kommunikaatiota. Itseään vihaava ei voi luottaa siihen että tulee ymmärretyksi.”
Erittäin syvällinen teksti ja myös psykologinen.
-Itseinhoisia henkilöitä on varmasti enemmän kuin yksi. Ja eikö yhteinen kokemus jostakin asiasta olekin usein se, joka yhdistää ja luo siteitä ihmisten välille ->ystävyyssiteitäkin? :)
On varmasti totta että ”normaali” ihminen ei ehkä ymmärrä itseinhoista henkilöä aivan heti eikä siinä voi luottaa tulevansa heti ymmärretyksi. Monilla ihmisillä on kuitenkin jossain sisimmässään halu ymmärtää toista (ja jos ei ole niin voi jättää mielestäni sellaisen kaverin omaan arvoonsa).
Itseinho ei ehkä kuitenkaan ole niin harvinainen asia, mutta siihen ehkä kuuluu se että se tunne saa tuntemaan olevansa yksin ja että kukaan ei ymmärrä eikä varsinkaan oo sun puolella.
Luulisin että avoimuuden kautta tästä maailmasta varmasti löytyy takuulla ihmisiä, jotka tietää mitä se tunne on ja joihin saa vahvan yhteyden, vaikka ehkä välillä tuntuukin siltä ettei kukaan tajua. Mutta oikeesti kuka se ”kukaan” on? Ja mielestäni hyvään kaverisuhteeseen kuuluu että kaverille voi kertoa mieltä painavista asioista, ja taas toisaalta on myös velvollinen kuuuntelemaan kaverinkin huolia (Koska huolia on kaikilla) :)
Paremmin ei olisi voinut aihetta itseinho sanoiksi pukea.
Ei yhtää lyhyemmin tai eri tavalla, tuo oli täydellistä!
Olen huomannut sen että tässä vitun positiivisessa harhamaailmassa ei suvaita niitä keillä menee huonosti ja joilla on paha olla.
”kyllä ne asiat vois huonomminki olla” on vakituinen fraasi mitä oon usein kuullut. Ärsyttää, vituttaa ja se tekee olon entistä paskemmaksi.
Nostelen vanhaa ketjua koska aihe on varmasti monelle aina ajankohtainen.
[osa tekstistä poistettu]
Hei,
Hyvä, että nostit vanhaa ketjua. Kirjoitit tärkeästä asiasta ja juttelisimme kanssasi mielellämme lisää. Olen kanssasi samaa mieltä, että vaikean tilanteen ollessa päällä ei auta, jos oloa mitätöidään tai verrataan toisen kokemukseen. Jokaisen tilanne on kuitenkin yksilöllinen ja olisikin tärkeää, että jokainen nuori pääsisi juttelemaan tarkemmin tilanteesta jonkun luotettavan aikuisen kanssa.
Mietin, että löytyykö sinun lähipiiristä sellaista mukavaa aikuista, jonka puoleen voisit kääntyä ja joka voisi ymmärtää sinua? Tietävätkö vanhempasi ajatuksistasi? Kouluissa ja oppilaitoksissa tällaisia tilanteita varten on myös esimerkiksi kouluterveydenhoitaja tai koulukuraattori, jotka osaavat ja haluavat auttaa. Sinua lähellä olevista auttavista tahoista löydät lisätietoa Nuortennetin Mistä apua? –osiosta (www.mll.fi/nuortennetti/mista_apua).
Voit soittaa meille Lasten ja nuorten puhelimeen numeroon 116 111, joka on auki arkisin klo 14-20 ja viikonloppuisin klo 17-20 (puhelu on maksuton ja luottamuksellinen) tai kirjoittaa MLL:n Lasten ja nuorten nettikirjepalveluun (www.mll.fi/nuortennetti). Saat kirjeeseesi henkilökohtaisen vastauksen luotettavalta aikuiselta. Voit myös chatata kanssamme ma-ke klo 17-20.
Oli hyvä, että kirjoitit olostasi. Toivon sydämestäni, että saat jakaa oloasi lisää. Me olemme mielellämme tukenasi jatkossakin, ethän jää yksin! Joskus sillä, että joku vain kuuntelee, on iso merkitys, joten toivottavasti palailet linjoille <3
Ps. Saman viestin lähetän jokaiselle, joka tätä ketjua lukee ja voi samaistua kirjoittajaan: ethän jää yksin, ymmärrystä ja tukea on saatavilla! Joten palaillaan :)
Hei,
Hyvä, että nostit vanhaa ketjua. Kirjoitit tärkeästä asiasta ja juttelisimme kanssasi mielellämme lisää. Olen kanssasi samaa mieltä, että vaikean tilanteen ollessa päällä ei auta, jos oloa mitätöidään tai verrataan toisen kokemukseen. Jokaisen tilanne on kuitenkin yksilöllinen ja olisikin tärkeää, että jokainen nuori pääsisi juttelemaan tarkemmin tilanteesta jonkun luotettavan aikuisen kanssa.
Mietin, että löytyykö sinun lähipiiristä sellaista mukavaa aikuista, jonka puoleen voisit kääntyä ja joka voisi ymmärtää sinua? Tietävätkö vanhempasi ajatuksistasi? Kouluissa ja oppilaitoksissa tällaisia tilanteita varten on myös esimerkiksi kouluterveydenhoitaja tai koulukuraattori, jotka osaavat ja haluavat auttaa. Sinua lähellä olevista auttavista tahoista löydät lisätietoa Nuortennetin Mistä apua? –osiosta (www.mll.fi/nuortennetti/mista_apua).
Voit soittaa meille Lasten ja nuorten puhelimeen numeroon 116 111, joka on auki arkisin klo 14-20 ja viikonloppuisin klo 17-20 (puhelu on maksuton ja luottamuksellinen) tai kirjoittaa MLL:n Lasten ja nuorten nettikirjepalveluun (www.mll.fi/nuortennetti). Saat kirjeeseesi henkilökohtaisen vastauksen luotettavalta aikuiselta. Voit myös chatata kanssamme ma-ke klo 17-20.
Oli hyvä, että kirjoitit olostasi. Toivon sydämestäni, että saat jakaa oloasi lisää. Me olemme mielellämme tukenasi jatkossakin, ethän jää yksin! Joskus sillä, että joku vain kuuntelee, on iso merkitys, joten toivottavasti palailet linjoille <3
Ps. Saman viestin lähetän jokaiselle, joka tätä ketjua lukee ja voi samaistua kirjoittajaan: ethän jää yksin, ymmärrystä ja tukea on saatavilla! Joten palaillaan :)
huomasin että äsken itkin itseni takia mut nyt kun luin ton niin se helpotti!
Onpa hyvin kirjoitettu. Voin samaistua tähän täysin. Tuntuu itselläni, että tää tilanne on vaan mennyt pahemmaksi ja pahemmaksi kokoajan pikkuhiljaa. Tekis mieli joskus yrittää avautua asiasta jollekin, josko ihmiset ymmärtäis paremmin omaa oloa. Toisaalta oon huomannut ja todennut, ettei kannata edes yrittää puhua kenellekään omista asioista, sillä tilanne menee aina vaan entistä pahemmaksi.
Omia ajatuksia on vaan niin vaikea pukea sanoihin ja kun on muutenkin huono puhumaan. Lisäksi jos kertoisin tälläisistä asioista, tiedän lähipiirin vaan inhoavan entistä enemmän.
Ensin masennus, sitten lihominen ja nyt itseinho, joka todnäk ollu mukana jo lapsuusesta asti, mutta nyt noussu kaiken yläpuolelle. Kun vihaa vaan itteä niin paljon. Ei haluais elää tässä kehossa ja tässä mielessä. Eikä mihinkään pakoon pääse. Oon yrittäny opetella välittämään itestä jo helvetin monta vuotta. Edelleen itseinho vie voiton kaikessa. Eikä näistä kenellekkää voi puhua, ei kukaan kykene vastaanottamaan mun tunnetta, ei kukaan voi vaan pysähtyä ja kuunnella oikeasti.