Oon lukion ekalla opiskeleva tyttö. Mulla on ollut jo pari vuotta kaikki tosi huonosti. En oo vaan saanut kerrottua kellekään muulle kuin parhaalle ystävälleni ja hän onkin auttanut mua selviämään tästä kaikesta. Poikaystävänkin tuli lopulta kuvioihin ja hänkin on tsempannut ja auttanut eteenpäin. Nyt sitten uskaltauduin heidän painostuksesta menemään kuraattorille, joka passitti minut koulupsykologille tai jollekin sellaisella. Viikko sitten oli ensimmäinen käynti ja toinen käynti on sitten ensi viikolla. Mua ahistaa mennä sinne, vaikka tiiän että se saattaisi auttaa. Mua pelottaa, että on olemassa joku semmoinen juttu että on tietty määrä psykologikäyntejä per oppilas. Että en voi käydä siellä kuin tietyn verran.. Ja sitten jos pitäisi mennäkin johonkin julkiselle puolelle, meinaan sairaalassa tms olevia psykologeja, niin en oo kertonut enkä haluakaan mun vanhemmille.. Tää on niin vaikeeta. Sitten mua pelottaa sekin, että se laittaa ensi kerralla mun nenän eteen jotkun testit tai jotain. Ja pelottaa, kun en halua mitään diagnooseja, enkä varsinkaan että vanhemmat tietää. En tiiä mitä teen. Oon niin hukassa ja ahistaa kun tää koko juttu on mulle niin uutta..
Hei! Olen käynyt kaikki nuo läpi jo! Itseänikin ahdisti käynnit yms. mutta ihan turhaan! Sun kannattaisi kertoa vanhemmillesi, sillä usko pois salaaminen vaan pahentaa! Itsellä masennusta ja ahdistusta joista jälkimmäisen kanssa joudun vielä opetteleen olemaan ja mitä kauemmin oot yksin sun ongelmien kanssa, sitä pahempi. Vanhemmat osaa auttaa, mutta jos et uskalla kertoa ei se niinkään pakko ole. Suosittelisin kuitenkin. Koulupsykologille on 5 käyntiä (ainakin yleensä!) ja sen jälkeen hän tekee mahdollisesti lähetteen mielenterveyskeskukseen tai muuhun jatkohoitoon. Vanhemmille he eivät kuitenkaan voin ainakaan kertomiasi asioita sanoa. Ne testit ovat ihan normaaleja kysymyksiä olotiloista ja tunteista kuluneen vuoden/puolen/kuukauden aikana. Älä turhaan jännitä heidän tarkotus on auttaa ja aina voit vaihtaa psykologia jos ei kemiat toimi :) Tsemppiä!
Joo tosiaan porukoille en todellakaan voi kertoa kun meillä ei ole minkäänlaisia välejä niin ei tulisi mieleenikään niille sanoa.. Tänään oli se toinen käynti enkä saanu vieläkään oikeen avattua mun suuta asioista.. Taino oikeestaan musta tuntuu, että se psykologi on ymmärtänyt asiat väärin jne. Kyllä nyt ahistaa.. Ja jos mut laitetaan jonnekin noitten käyntien jälkeen niin miten se sitten käytännössä toimii?:0 Apua, että pelottaa ja ahistaa tää koko juttu.. Se meidän koulupsykologi on mies, niin musta oikeesti tuntuu että se ei oikeen ymmärrä mua kun mä oon nainen ja se on mies ja sitä rataa.. Muttakun ei ole muita koulupsykologeja kuin tuo yks vaan.. Entiiä, tää koko homma on nii vaikeeta, prkl.
