Minulla siis kuoli puoli vuotta sitten minulle kaksi tosi tärkeää ihmistä. Enkä vain pääse siitä yli ja joskus en pysty jopa nukkumaan koska mietin heitä. Mietin aina vain et miks just niiden piti lähteä ja oisinko mie voinu vaikuttaa siihen jotenki? Voisiteko kertoo teiän kokemuksii ja miten ootte päässy yli?.
Hei,
kiitos viestistäsi. Kuolema on aina hyvin surullinen asia ja jokainen ihminen suree omalla tavallaan, toiset pidemmän toiset lyhyemmän aikaa. “Aika parantaa haavat” sanotaan vaikka se ei sinusta tällä hetkellä ehkä tunnukaan siltä.
Heidän miettimisensä, varsinkin yöllä, on myös täysin normaalia surutyötä tehdessä. Myöhemmin, kun suru helpottaa, heidän ajattelemisensa nostattaa sinulle hymyn huulille ja muistat yhteiset hauskat hetket ja iloiset tekemiset.
Myös sen miettiminen miksi juuri he, ovat täysin normaalia, tuntuu että elämä on epäreilu.
Mietit myös olisitko voinut vaikuttaa asiaa jotenkin, mutta jokaisella on oma aikansa, siihen ei voi kukaan vaikuttaa.
Onko sinulla lähelläsi ketään henkilöä jonka kanssa voisit keskustella surustasi? Aina ei ole helppoa kertoa omasta pahasta olostaan, mutta se auttaa, kun saa jakaa ajatuksiaan toiselle. Joskus voi tuntua helpommalta puhua surustaan jollekin ulkopuoliselle henkilölle esim. koulukuraattorin. Voit myös aina soittaa tänne meille Lasten ja nuorten puhelimeen (Ma-Pe klo 14 – 20, La – Su klo 17 – 20, p. 116 111).
Lämpimin terveisin,
Lasten ja nuorten netin päivystäjä
Mä kerron nyt mun oman kokemuksen siitä miltä tuntuu ku läheinen(isoisä) kuolee, toivottavasti siitä on sulle apua.
Ukki kuoli toinen joulukuuta 2016. Ku me saatiin tieto et se on kuollu tuntu ihan siltä et aika pysähty. Mä tunsin samaan aikaan surua, helpotusta ja iloisuutta ja onnellisuutta, sen takia et sil ei ollu enää yhtää vaivoja ja et mä tiesin et ukki oli saanu elävän uskon sydämelleen. Olin nähny ku sen silmiin syttyi rauha, vain n. 3vkoa ennen sen kuolemaa. Se kuoli syöpään. Mä olin alkanu kerran koulussa vaan yhtäkkiä itkee hiljaa tunnilla, mä en ollu pystyny keskittyy siihen opetukseen ollenkaan sil tunnil, mun luokkalaiset huomas sen heti ja sano opelle et mä itken, mä itkin sillon sitä et mä en tienny et pääseekö se taivaaseen vai joutuuko se helvettiin, mun sisällä oli rauhattomuus. N.2vko sen jälkee me käytii sairaalas tapaamassa sitä, se oli joutunu sinne koska se oli kaatunu mettässä. Me saatin todistaa sille synnit anteeks, sen käynnin jälkeen me oltiin varmoja et jos se tänä iltana lähtis niin siitä ei ois yhtään epävarmuutta et minne se pääsisi❤️ Mä en oo varmaa vielkään päässy sen kuolemasta yli, aina kun mä kuulen jotain surullisen/kaipaavan kuulosta ääntä/ musiikkia mul tulee sitä kauhee ikävä😭❤️ Vaik siit on jo yli kaks vuotta. Koskaan ei voi vaikuttaa siihen millon toinen lähtee täältä🖤sillä että täältä lähtee joku on aina jokin tarkoitus, sen tarkoitus voi olla esim se et ite jää miettii et mite mun käy ku mä kuolen//////
Muttt tsemppiii surusta ei koskaan pääse eroon mut se vaihtaa muotoa kaipaukseks. Aika auttaa❤️ Mä tiedän
