Mä en todellakaan tiedä miks kirjotin tän enkä tiedä mikä tän aihe on.
”Vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan tätä vihaan tätä inhoan itseäni vihaan sitä vihaan sitä vihaan sitä anna minun helvetti kuolla.”
Tuolla voikin tiivistää sen mitä tunnen itseäni ja elämää kohtaan. Joskus ajattelen haluavani kuolla, mutta en mä oikeasti halua. Haluaisin vain parantua. Osata nauttia elämästä. Musta tuntuu, että en ole koskaan osannut nauttia elämästä. En tiedä miksi. Haluan parantua ikuisesta loppumattomasta surullisuudestani. Käytän mieluummin termiä surullinen kuin masentunut, vaikka tiedänkin niiden välillä olevan eron.
Mutta musta tuntuu, että oon ollu mun koko elämän surullinen. Oikeastaan ilman mitään kunnon syytä ja samalla miljoonan pienen asian takia. Musta on vain tuntunut koko elämäni ajan, että mun pää räjähtää ja en tiedä miksi. Ajattelen liikaa joka asiaa. Ja mä todellakin tarkoitan joka asiaa. Ajattelen sitä kuinka maailma on täynnä ilkeitä kusipäisiä ihmisiä jotka eivät tee koko elämänsä aikana mitään muuta kuin aiheuta toisille pahaa mieltä. Ja ajattelen niitä ihmisiä, jotka koetaan heikoiksi ja säälittäviksi, mutta ovatkin todellisuudessa viisaimpia ja vahvimpia ja monella tapaa aina aivan yksin.
Ihan kaikessa vakavuudessa nyt, mä en oikeesti tiedä mitä shittii oon nyt raapustanu tohon yläpuolelle. Mä oon jo täysi-ikäinen tyttö, joka vaan on niin sekasi päästään ja yritän kantaa huolta koko maailmasta vaikka en pysty kantamaan huolta edes itsestäni. Oon varmasti ollut ainakin pari vuotta kunnolla masentunut, mutta samalla taas musta tuntuu että en oo ollenkaan masentunut ja luulen kuvittelevani olevani masentunut ja sit oon ihan sekasi ja mietin että oonks mä nyt masentunut vai en? Ha.. olipas sekavaa.
Oikeesti mä en tiedä mitä just kirjotin tai mitä teidän pitäis vastata. Tarviin psykologin apua. Mä tiedän sen. Oon vaan niin sekasi? En osaa kuvailla sitä muuten. Enkä löydä elämälleni suuntaa. Auttakaa.
Hei,
tiedätkö, että tekstisi luettua olen aivan varma, että vielä joskus pystyt nauttimaan elämästä ja tuntemaan muutakin, kuin surullisuutta. Nimittäin tekstistäsi huokuu oma halusi muutokseen ja parempaan vointiin!
Ja kyllä, maailmantuskaa meistä jokainen potee vähintäänkin joskus. Jotkut ihmiset, kuten sinä, potevat sitä paljon ja jopa niin paljon, että se vaikuttaa jo omaan hyvinvointiin. Muista ihmisistä ja maailmasta huolen kantaminen jatkuvasti ei ole väärin, mutta kovin raskasta. Sinulla on oikeus nauttia elämästä ja kokea iloa ja onnea! Voit antaa itsellesi luvan siihen ja päättää pyrkiä sitä kohti. Ja olet täysin oikeassa – parhaiten pystyy auttamaan muita, kun auttaa ensin itseään. Kaikissa turvaohjeissakin, kuten vaikka lentokoneessa, neuvotaan aina auttamaan ensin itseään/varmistamaan oma turvallisuus ja sitten vasta auttamaan muita.
En tiedä, onko sinulla masennus, sillä vain lääkäri voi antaa sen diagnoosin. Mutta jos koet, että olet ollut enemmän tai vähemmän alakuloinen jo pari vuotta ja surumielinen koko elämäsi, niin kannustan sinua kyllä puhumaan jollekin aikuiselle/ammattilaiselle. Jos sinulla on masennusta, niin sekin vaikuttaa siihen, miten näkee ympäröivän maailman. Masentuneella ihmisellä on vähän niin kuin harmaat silmälasit, joiden läpi katsottuna kaikki näyttää synkemmältä. Eli jos saat apua alakuloon ja surumielisyyteen, niin elämä ja ihmisetkin alkavat ehkä vaikuttaa valoisammilta mustavalkoisuuden sijaan.
Oletko kenties jossain koulussa tällä hetkellä? Koulun terveydenhoidon kautta sinun olisi mahdollista saada apua ja päästä esimerkiksi juttelemaan lääkärin/psykologin kanssa. Lääkäri voi tehdä lähetteen esimerkiksi psykiatriselle poliklinikalle, josta saa jutteluapua. Toinen vaihtoehto on oma terveyskeskus, josta voi varata ajan lääkärille ja sitä kautta saada apua ja ohjeita pidempiaikaisen avun suhteen.
Voimia , tsemppiä ja rohkeutta avun hakemiseen!
Kiitos kun vastaus tuli niin pian :) kyllä minusta tuntuu että mulla masennusta on koska itken paljon ja itsetunto on erittäin huono ja tulevaisuus tuntuu aika toivottomalta.. Mutta kiitos vastauksesta, se antoi mulle hieman lisää toivoa että asiat voi parantua kunhan vain uskaltaisin hakea apua..
Aivan varmasti asiat voivat parantua! Avun hakeminen vaatii rohkeutta, mutta se rohkeus useinmiten palkitaan. Ja jos ensimmäisestä paikasta ei saa tahtomaansa apua, niin ei kannata luovuttaa. Jokaisella on oikeus saada apua ja voida hyvin.
Olen aivan varma, että ajan myötä tulet näkemään tulevaisuudessasi paljonkin toivoa. Se jo, että kirjoitit tänne ja pohdit omaa oloasi, osoittaa toivoa itsessään.
Muista myös hyödyntää läheisten apua ja tukea, jos vaan mahdollista. Voit myös soittaa Lasten ja nuorten puhelimeen 116 111 ja jutella siellä luottamuksella. Sekin voi auttaa uskalluksen keräämistä, että saa ensin jutella asiasta nimettömänä.
Tsemiä vielä!:)
Hei, en tiedä tuleeko alottaja huomaamaan tätä enään, mutta satuin lukemaan tekstisi ja ihankuin se olisi ollut minun kirjoittama. Osaan samaistua sinun tunteisiisi täysin. Itsestänikin tuntuu että olen vain ollut koko elämäni surullinen ilman mitään ihmeellisempää syytä, enkä osaa ottaa elämästä mitään irti. Ajattelen myös jokaista pienen pientä asiaa, ja vain pilaan tällä liika-ajattelullani kaiken, en vain osaa olla ajattelematta ja stressaamatta. Itsekkin oon jo täysi-ikäinen tyttö ja melkoisen hukassa kaikkien asioiden kanssa. Lähetän haleja sinne, jonain päivänä me ei olla enään surullisia, niin haluan ainakin uskoa.
Hei mockingjay, huomasin viestisi vasta nyt ihan myöhässä. Vastaanpas nyt silti, vaikka en tiedä tuletko sinä vuorostasi huomaamaan tätä. Halusin vain sanoa, että viestisi merkkasi mulle erittäin paljon, koska jotenkin aina helpottaa tosi paljon tieto siitä etten olekkaan ainoa joka tuntee tällä tavalla. Ja samalla tulee kauhea olo, koska en haluaisi kenenkään tuntevan samaa surullisuutta kuin minä olen tuntenut koko elämäni.
Lähetän haleja takaisin!