Mua on alkanut ahdistaa syöminen ja ruoka ihan hirveesti. Koulussa syon pienen annoksen ruokaa, ja kotonakin vaan vähän.
Mä en halua syödä [osa tekstistä poistettu]
Mä vihaan mun vartaloa.
Mä tarviin apua.
Moikka!
Kuulostaa huolestuttavalta, jos koet syömisen nykyään ahdistavaksi ja haluat toimia kuvaamallasi tavalla ruokailun jälkeen. Onko tätä jatkunut jo pitkään? Osaatko sanoa, onko jotain ehkä sattunut tai muuten jotain sellaista, joka on saanut sinut tuntemaan inhoa vartaloasi kohtaan?
Olisi tosi tärkeää, ettei syömättömyytesi jatkuisi pitkään. Siksi kannustankin sinua juttelemaan jonkun luotettavan aikuisen kanssa asiasta. Ettei ahdistuksesi ja syömiseen liittyvät negatiiviset tunteet pääse kasvamaan. Kuka sellainen aikuinen voisi olla? Äitisi? Terveydenhoitaja?
Muista, että kukaan ei ole täydellinen. Meistä jokainen on ainutlaatuinen yksilö ja riittävän hyvä omana itsenään. Sinä olet ainutlaatuinen, kaunis ja nuori – sinulla on koko elämä vielä edessäsi ja siksi on erittäin tärkeää, että terveydestäsi pidetään huolta.
Älä jää yksin ahdistuksesi kanssa, vaan kerro siitä rohkeasti! Jos haluat puhua ensin nimettömänä aikuisen kanssa, voit soittaa Lasten ja nuorten puhelimeen ja pohtia siellä tilannettasi luotettavan aikuisen kanssa.
Lämmin halaus ja rohkeutta puhumiseen!
Siis no niin… ongelma on että koko elämä on alkanu menee ihan ihan tosi tosi huonosti… Kaikki lähti tasan yhestä asiasta… Haluun lopettaa viulunsoiton ja oon soittanu sitä jo kohta yheksän vuotta mut se ei vaa oo enää yhtäään kivaa… se pilaa kaiken.. no meni tosi kauan ennenku sain sanottuu sen vanhemmille ku ei yleensä puhuta kovin paljoo mistää oikeesti tärkeistä asioista eikä mitää henkilökohtasta. Ei olla mitenkää läheisiä vaikka haluisinki. Aattelin aluks etten ikinä pystyis sanoo sitä ku se oli kuiteski aina ollu niin vakava harrastus. Sitte aattelin ajatella järjellä ja tulin siihen tuloksee et varmaa kaikki vanhemmat kuiteski haluu lapsesa olevan onnellinen ja tekevän asioita joista oikeesti tykkää. Joten sanoin sen ja no iskä oliki ihan ookoo. Se vaa sano et juu että eiköhän se käy et harrstusten pitää olla kivoi ei niis muuten oo järkee yms. Mut äiti: Ehdoton ei. Se on sanonu tosi ikäviäki asioita tästä koko jutusta ja nykyää välttää puhumasta siitä ja näyttää selvästi siltä ettei aio hyväksyy koko asiaa… se ehkä pystyis ainaki toivon niin, muttei haluu… ja no tää ”viulumasennus ahdistus juttu” on nyt tähän mennessä ( on siis jatkunu jo tosi pitkää tää) ni levinny kaikille mun elämän osa-alueille ja nykyään jokanen päivä tuntuu ihan hirveeltä ponnistukselta enkä pysty tekee mitää. Ku tuun koulusta kotii ni ellei oo viulutuntii tai muita niiku orkkaa tai teoriaa ni makaan vaa ja itken. Nykyää en ees enää itke. Sekää ei enää onnistu. Kaikki on ihan hirveetä ja nii… en kestä enää. No yks päivä sit äiti sano et voiaa ehkä kattoo sit ens keväänä. Mut siihenhän on melkee vuos herranjestas.. tai no ei kyl, mut ihan liian paljo. Iskä sano et jouluna saisin lopettaa mut äiti saa yleensä tahtosa läpi kaikissa asioissa. Diktatuuri. En vaan pysty tekee sitä niin kauaa. En harjottele nykyää yhtää enää mut kaikil on hirveen suuret odotukset ku oon ennen kai ollu aika hyväki… ja koht on konserttiki taas. Niitä viel kokoajan lisää. Opettaja ei siis tiiä mitää tästä. Epäilee kyl jotain ku on pari kertaa vaa alkanu tunnil itkee ja dit kerran se soitti kotii et onks se tehny jotain väärin ja sillee… no mutta siis en ymmärrä, että miksi äiti maksaa, aika paljoki siitä että lapsi kituu, masentuu, ahdistuu ja on epäonnellinen. En ymmärrä oikeesti yhtää. Miten se voi tehä niin vaikka ihan varmaa näkee mitä on meneillää. Tätä masennus hommaa mitä lie on kestäny jo ainaki puol vuotta… miksi? Yhes vaihees oli kans toosi itsetuhosii ajatuksiiki ja sillee olin ihan valmis antaa periks ja ratkasee kaiken vaa sillä yhellä helpolla asialla… mutta niin hassulta ku kuulostaaki ehkä joittenki mielestä ni satuin löytää vahingossa yhen Rudolf Steinerin kirjotuksen itsemurhasta ja sen seurauksista yms. Ja no se vähän niiku käännytti mut sillee… mut joo ku aattelin sit et ei se kuiteskaa loppuen lopuks mitää ratkasis. Ja no tässähän mä viel oon. Oon olemassa mutten varsinaisesti elä. Oon kuollu mut hengitän. Että silleen….
Siis no niin… ongelma on että koko elämä on alkanu menee ihan ihan tosi tosi huonosti… Kaikki lähti tasan yhestä asiasta… Haluun lopettaa viulunsoiton ja oon soittanu sitä jo kohta yheksän vuotta mut se ei vaa oo enää yhtäään kivaa… se pilaa kaiken.. no meni tosi kauan ennenku sain sanottuu sen vanhemmille ku ei yleensä puhuta kovin paljoo mistää oikeesti tärkeistä asioista eikä mitää henkilökohtasta. Ei olla mitenkää läheisiä vaikka haluisinki. Aattelin aluks etten ikinä pystyis sanoo sitä ku se oli kuiteski aina ollu niin vakava harrastus. Sitte aattelin ajatella järjellä ja tulin siihen tuloksee et varmaa kaikki vanhemmat kuiteski haluu lapsesa olevan onnellinen ja tekevän asioita joista oikeesti tykkää. Joten sanoin sen ja no iskä oliki ihan ookoo. Se vaa sano et juu että eiköhän se käy et harrstusten pitää olla kivoi ei niis muuten oo järkee yms. Mut äiti: Ehdoton ei. Se on sanonu tosi ikäviäki asioita tästä koko jutusta ja nykyää välttää puhumasta siitä ja näyttää selvästi siltä ettei aio hyväksyy koko asiaa… se ehkä pystyis ainaki toivon niin, muttei haluu… ja no tää ”viulumasennus ahdistus juttu” on nyt tähän mennessä ( on siis jatkunu jo tosi pitkää tää) ni levinny kaikille mun elämän osa-alueille ja nykyään jokanen päivä tuntuu ihan hirveeltä ponnistukselta enkä pysty tekee mitää. Ku tuun koulusta kotii ni ellei oo viulutuntii tai muita niiku orkkaa tai teoriaa ni makaan vaa ja itken. Nykyää en ees enää itke. Sekää ei enää onnistu. Kaikki on ihan hirveetä ja nii… en kestä enää. No yks päivä sit äiti sano et voiaa ehkä kattoo sit ens keväänä. Mut siihenhän on melkee vuos herranjestas.. tai no ei kyl, mut ihan liian paljo. Iskä sano et jouluna saisin lopettaa mut äiti saa yleensä tahtosa läpi kaikissa asioissa. Diktatuuri. En vaan pysty tekee sitä niin kauaa. En harjottele nykyää yhtää enää mut kaikil on hirveen suuret odotukset ku oon ennen kai ollu aika hyväki… ja koht on konserttiki taas. Niitä viel kokoajan lisää. Opettaja ei siis tiiä mitää tästä. Epäilee kyl jotain ku on pari kertaa vaa alkanu tunnil itkee ja dit kerran se soitti kotii et onks se tehny jotain väärin ja sillee… no mutta siis en ymmärrä, että miksi äiti maksaa, aika paljoki siitä että lapsi kituu, masentuu, ahdistuu ja on epäonnellinen. En ymmärrä oikeesti yhtää. Miten se voi tehä niin vaikka ihan varmaa näkee mitä on meneillää. Tätä masennus hommaa mitä lie on kestäny jo ainaki puol vuotta… miksi? Yhes vaihees oli kans toosi itsetuhosii ajatuksiiki ja sillee olin ihan valmis antaa periks ja ratkasee kaiken vaa sillä yhellä helpolla asialla… mutta niin hassulta ku kuulostaaki ehkä joittenki mielestä ni satuin löytää vahingossa yhen Rudolf Steinerin kirjotuksen itsemurhasta ja sen seurauksista yms. Ja no se vähän niiku käännytti mut sillee… mut joo ku aattelin sit et ei se kuiteskaa loppuen lopuks mitää ratkasis. Ja no tässähän mä viel oon. Oon olemassa mutten varsinaisesti elä. Oon kuollu mut hengitän. Että silleen….
Kirjoitit todella kuvaavasti siitä, miten tilanne viulunsoiton ja vanhempien ymmärtämättömyyden suhteen vaikutta sinuun. Minulla tuli mieleen, että mitä jos kopioisit ja tulostaisit tämän viestin ja jättäisit sen äidillesi luettavaksi? Voisiko se herättää äitisi todella kuuntelemaan sinua?
Toinen mikä nousi mieleeni, on viulunsoitonopettajasi. Onko hän kiva? Voisiko hänelle kertoa rehellisesti, missä mennään? Olisiko se hyvä, jos hän avaisi keskustelun vanhempiesi kanssa?
Teit tosi rohkeasti, kun lopulta uskalsit sanoa vanhemmillesi, mitä ajattelet viulunsoitosta. Harmillista on se, ettet tullut ihan kuulluksi. Äitisi ei varmaan tiedä, miten isosta asiasta on kyse sinun elämässäsi. Hän saattaa ajatella, että no kyllästyminen viulunsoittoon on vaihe, joka menee ohi ja tulet myöhemmin olemaan kiitollinen, että sinut pakotettiin jatkamaan. Mutta jos oikeasti harrastuksen jatkaminen saa mielesi matalalle ja sinut voimaan huonosti, ei sinun pitäisi joutua sitä jatkamaan. Kannustan sinua siis kertomaan äidillesi rehellisesti, kuten viestissäsi teit, mitä sinulle oikeasti tällä hetkellä kuuluu.
Hei! Ajattelin kirjoittaa asiaan omasta näkökulmastani, koska koin nuo ajatuksesi omaan nuoruuteen ja soittoharrastukseen liittyviksi.
Itse harrastin pianonsoittoa ja jossain vaiheessa koin juuri samoin harrastamisen ja harjoittelun ahdistavaksi eikä se tuonut mitään iloa. Ja sekin on niin tuttua, että vanhemnmille siitä on vaikea sanoa, kun kokee, että he pettyvät ja ehkä heidänkin odotukset ovat olleet korkealla harrastuksen suhteen. Mutta kannattaa muistaa ja koettaa vanhempiakin muistuttaa, että harrastuksen pitäisi tuottaa hyvää mieltä ja positiivista oloa eikä päinvastoin. Ja toki siitä, että välillä ei jaksa harjoitella, voi päästäkin yli, mutta kuvaamasi ahdistus kuulostaa siltä, että viulunsoitto ei ole tuonut pitkään aikaan mitään hyvää. Jospa saisit vanhempasi ymmärtämään, että soittoharrastusta voi jatkaa tauon jälkeenkin tai että ilo siihen soittamiseen voi löytyä toista kautta kuin tunneilla käymällä! Itsellenikin enemmän vapaaehtoisen harjoittelun kautta löytyi uudelleen into harjoitella ihan itsenäisesti.
Kannustan myös juttelemaan esimerkiksi viuluopettajan kanssa, koska uskoisin, että hän on kohdannut muitakin samoin kokeneita oppilaita vuosien aikana. Ja hän voisi sitten avata asiaa vanhemmillesikin. Nyt itse vanhempana koitan ymmärtää omien lasteni harrastamista ja sitä, että joskus vaan joku juttu ei tunnukaan enää omalta ja kivalta ja lapsella ja nuorella pitää olla oikeus itse valita ja päättää omista harrastuksistaan.
Jaksamista ja voimia!! <3
Hei! Ajattelin kirjoittaa asiaan omasta näkökulmastani, koska koin nuo ajatuksesi omaan nuoruuteen ja soittoharrastukseen liittyviksi.
Itse harrastin pianonsoittoa ja jossain vaiheessa koin juuri samoin harrastamisen ja harjoittelun ahdistavaksi eikä se tuonut mitään iloa. Ja sekin on niin tuttua, että vanhemnmille siitä on vaikea sanoa, kun kokee, että he pettyvät ja ehkä heidänkin odotukset ovat olleet korkealla harrastuksen suhteen. Mutta kannattaa muistaa ja koettaa vanhempiakin muistuttaa, että harrastuksen pitäisi tuottaa hyvää mieltä ja positiivista oloa eikä päinvastoin. Ja toki siitä, että välillä ei jaksa harjoitella, voi päästäkin yli, mutta kuvaamasi ahdistus kuulostaa siltä, että viulunsoitto ei ole tuonut pitkään aikaan mitään hyvää. Jospa saisit vanhempasi ymmärtämään, että soittoharrastusta voi jatkaa tauon jälkeenkin tai että ilo siihen soittamiseen voi löytyä toista kautta kuin tunneilla käymällä! Itsellenikin enemmän vapaaehtoisen harjoittelun kautta löytyi uudelleen into harjoitella ihan itsenäisesti.
Kannustan myös juttelemaan esimerkiksi viuluopettajan kanssa, koska uskoisin, että hän on kohdannut muitakin samoin kokeneita oppilaita vuosien aikana. Ja hän voisi sitten avata asiaa vanhemmillesikin. Nyt itse vanhempana koitan ymmärtää omien lasteni harrastamista ja sitä, että joskus vaan joku juttu ei tunnukaan enää omalta ja kivalta ja lapsella ja nuorella pitää olla oikeus itse valita ja päättää omista harrastuksistaan.
Jaksamista ja voimia!! <3