Olen 17vuotias lukiota käyvä tyttö. Ennen olin iloinen ja pirteä, en enään.
Olen ollut masentunut 2.5vuotta. Itken aina iltaisin ja muutenkin helposti.
Pelkään jääväni loppuelämäkseni yksin, yksin olemisen
Kaikissa merkityksissä. En halua lähteä kotoani minnekkään
Ja vietänkin kaiken vapaa-aikani sängylläni maaten ja asioita miettien,
katson paljon elokuvia ja minusta tuntuu että yritän elää omaa elämääni
niiden kautta, sillä en usko että minulle voisi tapahtua mitään hyvää.
Pelkään menettäväni äitini vaikka siihen ei ole mitään syytä, mutta äitini on minulle
tärkein ihminen ja ajatuskin ilman häntä elämisestä tuntuu ylivoimaiselta.
Kun kohta lukio taas jatkuu, minusta tuntuu hirveälltä ajatuskin mennä sinne,
pelkään ihmisten katseita(sillä pelkään että mitä he ajattelevat minusta)
ja opiskeleminen tuntuu turhalta sillä en usko voivani saavuttaa mitään elämässä
Mitä tekisin? En uskalla mennä puhumaan psykiatrille sillä pelkään leimautuvani
hulluksi tai jotain, mutta kotona kukaan ei pidä tätä vakavana juttuna
vaikka itse tiedän tämän sitä olevan. En halua hankkia masennuspillereitä
sillä pelkään että niistä voi jäädä pysyviä haittavaikutuksia. En tiedä mitä tehdä, haluaisin
vain nukkua loppuelämäni..
Tämä on Nuortennetin ylläpidon viesti.
Hei Tyttönen,
kirjoitit vakavasta asiasta, jonka selvittämiseen tarvitset aikuisen apua. Löytyykö lähipiiristäsi vanhempien lisäksi ketään muuta aikuista, jonka puoleen voisit kääntyä? Kouluissa ja oppilaitoksissa tällaisia tilanteita varten on esimerkiksi kouluterveydenhoitaja tai koulukuraattori, jotka osaavat ja haluavat auttaa. Näin loma-aikana omalla terveysasemalla on terveydenhoitaja, jonka puoleen voi kääntyä.
Voit myös soittaa Lasten ja nuorten puhelimeen numeroon 116 111, joka on auki arkisin klo 14-20 ja viikonloppuisin klo 17-20 (puhelu on maksuton). Vielä tämän ja ensi viikon puhelin on auki kesäaikataulujen mukaan: ma-su klo 17-20. Voit myös kirjoittaa Lasten ja nuorten nettiin. Halutessasi voit myös kopioida yllä olevan tekstisi ja lähettää sen Lasten ja nuorten netin kirjepalveluun, josta saat aikuisen vastauksen. Tai käy tutustumassa nuortennetin sivuilta http://www.mll.fi/nuortennetti/ löytyviin ”aikuisen apua” – teksteihin.
Olen myös 17-vuoties tyttö ja aloitan kohta lukion toisen vuoden. Olen masentunut aikasemminkin nuorempana ollessani seiskaluokalla joka johtui silloisten kaveredeni koulukiusaamisesta ja yksin jäämisestä. Aloin syömään hirveästi herkkuja ja lihoin aikasen paljon. Silloin äitini puuttui asiaan kun tilannetta oli ollut reilu puolivuotta. pääsin puhumaan psygoligille. se helpotti tilannetta ja pääsin jollain lailla taas jaloiilleni. Mutta selkäytimeen jäi pelko, pelko että joudun taas hylätyksi ja yksinäisyys on pahimpia pelkojani myös, että ystäväni, joita rakastan yli kaiken he ovat elämäni, jättävät minut eivätkä halua olla enään kanssani.
Asun pienessä kylässä jonka asukas luku on n.9000 ja kuntamme on laaja ja lukioita ja yläsateita on vain yhdet koko kunnassa. Paikkana tämä on kaunis ja pidän täällä asumiseta mutta ihmisisitä en pidä. en kuu mitenkään suosittuun joukkoon ja täällä liikkuu tietoja joita ei edes tiennyt itsestään. Murrosiässä olen ottanut hanakasti yhteen äitini kanssa ja välimme eivät ole mitenkään hvät. Pidän yllä vain kulissia että kaikki olisi hyvin. Todellisuudessa en luota äitiini yhtään ja äiti ei anna minulle vapauksia. Kotena oleminen ahdistaa ja josw käy jossain tuntuu kun kävelee kotiin että jokis sisällä käskisi juosta kauas kauas mutta jalat eivät tottele. Tätä ahdisuneisuutta on jatkunut jo yli vuoden. Viime joulun alla olin niin maassa että mietin jo että mitä teen enään täällä. ei millään ole tarkoitusta. ei millään. lopetin yhteyden parhaaseen ystävääni joka luuli sen johtuneen siitä että en halunnut olla hänen kanssaan vaan poikaystväni. Poikaystäväni on minulle kaikki kaikessa olemme nyt seurustelleet vuoden ja neljä kuukautta. sitä ennän olimme parhaat ystävät. Pystyn puhumaan hänelle kaikkea ja hän tietää tilanteeni ja on kuullut kun tappelmme äidin kanssa. Äiti suuttuu tai oikeastaan räjähtää minulle pienestäkin asiasta. Kotona en pysty sanomaan omia mielipiteitäni sill’ täytyy pelätä että joku suuttuu.
minä taas odotan koulun alkuani sillä teidän että pääsen kotdin ahdistavaa tunnetta karkuun. Mietin monesti miksi tunnen itseni niin masentuneeksi ja ahdistuneeksi. Minulla pitäisi olla kaikki hyvin sillä minulla on perhe joka rakastaa minua. asun molempien vanhempieni kanssa, ei perheväkivaltaa taikka alkoholismia. meillä ei ole raha huolia eikä muutakaan mitä pitäisi stressata. minulla on maailman ihanimmat ystävät ja paras poikaystävä mitä voi vaan ihminen löytää. EN silti tiedä minne olen hukannut sen iloisen ja positiivisen tytön joka olen ollut ja luulen että se on vielä jossain olemassa. ainakin toivoin niin. Välillä en tahtoisi edes yrittää etsiä sitä haluaisin vaan antaa kaiken olla ja vajota johonkin tiedostamattomaan tilaan…