Masennus ja järkyttävä alemmuuskompleksi
Nonniii, en kestä pitää tätä sisäl nii jonnekki päätin tän ny sitte kirjottaa.
Apu ei todellakaa ois pahitteeks.
Elikkä juu, mulla on ihan järkyttävä alemmuuskompleksi, ja vertaan aina itteeni ja pahaa olooni ääritapauksiin.
esim. jos mul ny vaik olis paha olo ja itkettäis, nii se ois epäoikeutettuu ja itsekäst, koska jollaki toisella on nii paha olo et haluu tappaa ittensä.
En osaa yhtää diagnosoida, et onko mulla joku hätänä, vaiko ei.
Paha on olla ja välillä tulee kamalia ahdistuskohtauksia, jolloin voin itkee ja täristä kolmekin tuntia.
Ja sitte välil käy niinki, et romahdan vaa täysin, ja itken nii kauan kunnes oksennan ja nukahdan.
Mua varmaa eniten ahdistaa mun asuinkaupunki, joka on ihan järkyttävän pieni.
Ja tuun hulluks näist ahdasmielisist ihmisist.
En pysty oleen oma itteni ollenkaan.
Enkä voi ees sanoa kellekkään, mitä oikeesti ajattelen.
Enkä sitä, että oon oikeesti ultimaattinen ituhippi, tai et oon panseksuaali, tai mistä musiikista tykkään.
Mun vanhemmat on eronnu, ja nyt mul ois vähän niinku sellanen mahdollisuus, että voitas äidin kans muuttaa isompaan ja tosi paljon parempaan kaupunkiin ens syksyllä.
Siel voisin alottaa ihan alusta, ilman rikottuja kaverisuhteita ja tahrattua mainetta.
Mut mua säälittää mun isä.
En haluais et se jää yksin, ku ei sillä oo naisystävääkään.
Mut toisaalta tiiän, et jos jään tänne, nii mul iskee takuulla joku kauheetakin kauheempi masennus, ja se pienikin kipinä, mitä mussa on jäljellä, tulis kuolemaan.
Oon ihan pihalla.
Ja sitte vielä tää,
en tiiä, et oonko vaan jotenki täynnä itteeni, tai jotai, mut musta melkei liia usein tuntuu, et oon mun luokkalaisia ja kavereita henkisesti kypsempi-
Mua satuttaa tosi paljo ja ahdistaa jos vaikka joku sanoo mua tosi pieneksi.
Myisin vaik sieluni, jos saisin hyppää pari vuotta fyysisesti eteenpäin.
Mua aliarvioidaan ja arvostellaan niin paljo iän perusteella, et välil (aika useinkin) haluisin vaan kadota maan alle.
ja just vaikka sellaset et ’ei sun ikästen kuulu ajatella tommosia’
Hyi että.
Toi lause on kamala.
Mä ajattelen sitä, mitä ajattelen.
En mä vastaa mun ajatuksista.
Ja ajattelen just sitä, ku haluan.
Kiitos.
Oisin ylikiitolline jos joku kehtais jotai kommentoida.
ps, jos jotaki kiinnostaa, nii oon 12-vuotias tyttö.
Moi.
Sinulla voi olla ahdistusta, masentuneisuutta tai muuta sellaista, sillä kokemus pahasta olosta tarkoittaa jo sitä, että kaikki ei ole hyvin. Ahdistuskohtauksesi ja alemmuuskompleksisi tukevat tätä. Voisitko ajatella puhuvasi terveydenhoitajalle, kuraattorille tai psykologille, tai soittavasi Lasten- ja nuorten puhelimeen/kirjoittavasi kirjepalveluun?
On todella väärin, että ajatuksiasi tuomitaan vain ikäsi perusteella. Sen ei pitäisi määrittää niiden arvoa. Ihan yhtä lailla 12-vuotiaan huoli on vakava kuin vaikkapa 18-vuotiaan! Ajattelet hyvin kauniisti iskästäsi, mutta jos uusi kaupunki todella mahdollistaisi paremman hyvinvointisi, se voi kannattaa. Toki päätös siitä on sinun. Omastakin hyvinvoinnista kannattaa pitää huolta. Voisitko silti käydä iskäsi luona silloin tällöin? Uuteen paikkaan muuttaminen ei kuitenkaan paranna olemassaolevia mielenterveyden ongelmia (vaikka poistaisikin suuren osan niiden aiheuttajista/pahentajista), joten niihin kannattaa puuttua jo nyt.
Et mielestäni ole täynnä itseäsi, sillä murrosiän kynnyksellä kävi minullekin niin, että monet entiset kaverit valitsivat aivan toisenlaisen tien (bileet, alkoholi, tupakka) kuin minä, ja siinä kävi monenlaista mielessä, kun yritti selittää näitä eroja. Mielestäni ajattelet hyvin syvällisesti asioista. Kannattaa muistaa kuitenkin, että olette kaikki yhtä arvokkaita. Miksi et voi olla oma itsesi nykyisessä asuinpaikassasi? Tuntuuko sinusta, että vähäinenkin ”erilaisuus” tuomitaan välittömästi? Sinä olet ainutlaatuinen ja sinulla on oikeus olla oma itsesi.
Halaus sulle! =)
Mua kyllä tosissaan pelottaa, että tieto tästä mun pahasta olosta leviäis jotenkin mun vanhemmille.
Oon nimittäin just semmonen ihminen, josta ei arvaa, jos joku on hätänä.
Jos porukat sais tietää tästä, nii se ois varmasti niin iso shokki, että pois muuttaminen saattais peruuntua.
Ja sitä mä en missään nimessä halua.
Ollaan äidin kans puhuttu, et jos tulisin aina joka toinen viikonloppu sitten iskän luo.
Ja haluasinkin puuttua mun ongelmiin, mutta ku en oikeen tiiä miten.
En tällä hetkellä vaan uskalla olla oma itseni.
Oon nimittäin asunut täällä koko ikäni, ja kaikki tietää, kuka mä oon.
Täällä ei oo lähes ollenkaan munkaltaisia ihmisiä, tai en ainakaan heihin ole törmännyt.
Pelkään kovasti et mua tuomittais ja pahimmas tapaukses alettaisiin kiusaamaan.
Oon nimittäin nähnyt sitäkin ikävä kyllä tapahtuvan.
Kiitos kun vastasit (:
Voin kuvitella kyllä, mitä tarkoitat. Jos uuteen kaupunkiin muuttaminen olisi uhattuna, ei varmasti tee mieli puhua asiasta kenellekään. Lasten- ja nuorten puhelin sekä kirjepalvelu ovat ilmaisia, eikä yhteydenotot niihin näy puhelinlaskussa. Niihin voi ainakin olla yksityisesti yhteydessä. Toki myös ammattihenkilöillä (terveydenhoitaja, psykologi jne.) on vaitiolovelvollisuus, eivätkä he ainakaan ilman pätevää syytä voi kertoa asioistasi vanhemmille. Jos et kuitenkaan halua puhua heille, voit soittaa Lasten- ja nuorten puhelimeen.
Puhuit myös alemmuuskompleksista ja siitä, että vertaat pahaa oloasi ääritapauksiin. Jos sinulla on paha olla, niin silloin asia on niin, ja se ei ole yhtään itsekästä tai vähemmän merkittävää siksi, että jollain toisella asia voisi olla pahemmin. Samaten ajatuksesi eivät ole yhtään vähemmän arvokkaita siksi, että kaikki eivät niitä ymmärtäisi. Paljon rohkeampihan on se, joka ui vastavirtaan ja muodostaa omat mielipiteensä, kuin se, joka mukautuu kaikessa toisten tahtoon. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö toisia voisi kohdella kauniisti – vaan sitä, että jokaisella on oikeus omiin ajatuksiinsa, aivan kuten itsekin sanoit.
Onko sinulla kavereita, joiden kanssa voisit olla ihan normaalisti ja oma itsesi? Vaikka kokisitkin itsesi henkisesti kypsemmäksi, kannattaa silti viettää aikaa kavereiden kanssa. Se tasapainottaa ajatuksia ja auttaa pitämään omankin mielen virkeämpänä. Toisista ei kannata eristäytyä silloinkaan, kun tuntuu ettei kukaan ymmärrä. Jos muilla ihmisillä on sinusta erilainen käsitys kuin itselläsi etkä voi olla heidän kanssaan oma itsesi, millaista roolia joudut esittämään? On todella ikävää, jos toiset eivät hyväksy sinua sellaisena kuin olet, sillä jokaisen pitäisi voida olla oma itsensä ilman paineita kiusaamisesta. Haluan sanoa vielä uudestaan, että sun ikä ei todellakaan saisi olla toisille mikään sääntö, joka määrää sun ajatusten arvon. Mun mielestä ajattelet todella syvällisesti monesta asiasta ja se on hienoa =)
Tsemppiä, kirjoittele uudestaan jos tuntuu siltä! :)
moi mulla on paha olla koko ajan
Mä tiedän milt sust tuntuu.Mä asun tosi pienes kaupungis ja oon itsekkin tavallista kypsempi( oon 11v).Mul on kaveri suhteet niin huonosti et joskus itken koko illan hysteerisesti.Mun kaikki kaverit on poikii. Asiaa ei auta yhtään et mua ja mun kavereita kiusataan.Ja kaikki puhuu toisistaan pahaa!Jos mä oon yhden päivän pois niin mun kaikki ”kaverit” levittää pahoja juoruja ympäri luokkkaa :(.Joskus harkitsen muuttoa jonnekkin isoon kaupunkiin.Ja munkin vanhemmat on eronnut.Mut mun isäällä on jo uus perhe.Hyvä tietää et on muitakin joil on samantapasii ongelmii
T.A
Mä tiedän niin tuskallisen tarkkaan, miltä toi alemmuuskompleksi tuntuu. (Haluan muuten kiittää tosta sanasta, nyt sentään tiedän, millä kutsua omaa ongelmaani.) Ite en halua tilaisuuden tullenkaan koskaan puhuun kellekään, koska sen helpotuksen jälkeen tulee vielä kamalampi olo, syyllisyys siitä, että mä valitan, vaikka mun asiat ei oo ollenkaan niin huonosti kuin ne vois olla.
Yritä jaksaa, joohan? :3